Viime viikolla mulla oli viimeinen harjoitteluviikko paikassa, jossa olin yhteensä seitsemän viikkoa. Kävin myös joulun väliviikoilla tekemässä muutamia vuoroja, joten yhteensä pari kuukautta tuli oltua kokonaisuudessaan. Kyseessä oli perushoidon harjoittelu, eli ensimmäistä kertaa pääsi niin sanotusti tositoimiin hoitajaopintojen aikana. Viime keväänähän meillä oli kasvun tukemisen ja ohjauksen harjoittelu, jonka suoritin ala-asteen eskarissa.
Nyt päättyneen harjoittelun tein terveyskeskuksen akuuttiosastolla, jossa hoidetaan akuutisti sairastuneita potilaita. Potilaat voivat olla iältään melkein minkä ikäisiä tahansa, parikymppisestä aina lähes sata vuotiaaseen asti. Potilaiden vaihtuvuus on melko suuri, osa esimerkiksi pääsee melko pian kotiutumaan tai lähtee jatkohoitoon ja sitten osa lähtee taivaan kotiin. Tai minne kukin sitten lähteekään, kun maallinen vaellus loppuu.
Heti harjoittelun alussa koin hyväksi asiaksi sen, että oon ollut työelämässä jo reilu kymmenen vuotta ja tehnyt todella käytännön läheistä työtä melkeenpä aina. Nykyinenkin työ on melko vauhdikasta, kiireessä ja paineen alla pitää pystyä toimimaan ja tekemään ratkaisuja, sekä pitämään kaikki langat käsissä ilman, että ne leviää kuin Jokisen eväät.
Harjoittelun sujuvuutta helpotti huomattavasti se, että olin erittäin motivoitunut ja sainkin hyvää palautetta asiasta. Mutta mikäpäs siinä, jos oikeasti kiinnostaa ja haluaa oppia asiat. Olin toivonut jo viime keväästä asti, että pääsisin juurikin tälle osastolle tekemään työssäoppimisjakson.
Seitsemään viikkoon saatiin mahtumaan kaikki perushoitoon kuuluvat aihealueet, aina petauksista ja pesuista saattohoitoon ja vainajan laittoon. Potilaiden tiheä vaihtuvuus mahdollisti sen, että näki monenlaista ja pääsi kokeilemaan erilaisia hoitotoimenpiteitä. Sain tietysti kohdata ne omat "pelot", joita oli siis näin karskisti sanottuna vaipanvaihdot ja kuolevan potilaan kohtaaminen. Ensin mainittuun tottui kyllä jo parin päivän aikana, mullahan ei ole vaipanvaihdon kokemusta juurikaan edes lapsista. Paitsi sillon kymmenen vuotiaana kun vaihtelin pikkuveljien vaippoja käden käänteessä.
Kuolevan potilaan kohtaaminen ei ollutkaan niin vaikeaa, kuin olin ajatellut. Kyllähän se joka kerta kosketti ja välillä joutui puremaan hammasta yhteen. "Tee työtä, jolla on tarkoitus" toteutui jokaisella osa-alueella, mutta erityisesti saattohoidossa tuntui hyvältä saada olla läsnä ja tukena. Pelkkä läsnäolo, kuuntelu ja kädestä pitäminen ovat jo tärkeitä, sen lisäksi, että huolehditaan kivunlievityksestä ja hyvästä perushoidosta.
Asetin tavoitteeksi saada kiitettävän arvosanan tästä harjoittelusta ja tavoitteeseen päästiin näyttöviikolla. Oli kyllä kieltämättä voittajafiilis kun arviointikeskustelun päätteeksi kuulin, mikä arvosana todistukseen pätkähtää. Vaikka kiitettävää ei olisikaan tullut, tärkeintä on, että tiedän itse mitä olen oppinut. Kaikin puolin mielenkiintoinen ja antoisa kokemus, tästä on nyt hyvä jatkaa opiskeluja.
Ensi viikolla alkaa taas lähiopetus, tämä viikko onkin "lomaa" tai jotain sellaista. Olin menossa jo tällä viikolla kouluun, mutta lukujärjestys näyttikin tyhjää. Toisaalta hyvä, että saa vähän palautella ja huilia, niin jaksaa kevään taas painaa. Nyt kun oon valmistunut ammattikorkeasta ja saanut hoitajaopintojen (kuulemma) haastavimman osion suoritettua, niin on melko huojentunut olo.
Nyt tammikuussa aloitin Fitverstaan valmennuksen, kohta olisi kaksi ensimmäistä viikkoa takana ja fiilis on kyllä hyvä! Mulla on muutenkin sellainen fiilis, että tästä vuodesta tulee edeltäjiään parempi....
<3:lla Neenu
Nyt päättyneen harjoittelun tein terveyskeskuksen akuuttiosastolla, jossa hoidetaan akuutisti sairastuneita potilaita. Potilaat voivat olla iältään melkein minkä ikäisiä tahansa, parikymppisestä aina lähes sata vuotiaaseen asti. Potilaiden vaihtuvuus on melko suuri, osa esimerkiksi pääsee melko pian kotiutumaan tai lähtee jatkohoitoon ja sitten osa lähtee taivaan kotiin. Tai minne kukin sitten lähteekään, kun maallinen vaellus loppuu.
 |
| Aamu viiden herätykset oli välillä haastavia :) |
Heti harjoittelun alussa koin hyväksi asiaksi sen, että oon ollut työelämässä jo reilu kymmenen vuotta ja tehnyt todella käytännön läheistä työtä melkeenpä aina. Nykyinenkin työ on melko vauhdikasta, kiireessä ja paineen alla pitää pystyä toimimaan ja tekemään ratkaisuja, sekä pitämään kaikki langat käsissä ilman, että ne leviää kuin Jokisen eväät.
Harjoittelun sujuvuutta helpotti huomattavasti se, että olin erittäin motivoitunut ja sainkin hyvää palautetta asiasta. Mutta mikäpäs siinä, jos oikeasti kiinnostaa ja haluaa oppia asiat. Olin toivonut jo viime keväästä asti, että pääsisin juurikin tälle osastolle tekemään työssäoppimisjakson.
Seitsemään viikkoon saatiin mahtumaan kaikki perushoitoon kuuluvat aihealueet, aina petauksista ja pesuista saattohoitoon ja vainajan laittoon. Potilaiden tiheä vaihtuvuus mahdollisti sen, että näki monenlaista ja pääsi kokeilemaan erilaisia hoitotoimenpiteitä. Sain tietysti kohdata ne omat "pelot", joita oli siis näin karskisti sanottuna vaipanvaihdot ja kuolevan potilaan kohtaaminen. Ensin mainittuun tottui kyllä jo parin päivän aikana, mullahan ei ole vaipanvaihdon kokemusta juurikaan edes lapsista. Paitsi sillon kymmenen vuotiaana kun vaihtelin pikkuveljien vaippoja käden käänteessä.
Kuolevan potilaan kohtaaminen ei ollutkaan niin vaikeaa, kuin olin ajatellut. Kyllähän se joka kerta kosketti ja välillä joutui puremaan hammasta yhteen. "Tee työtä, jolla on tarkoitus" toteutui jokaisella osa-alueella, mutta erityisesti saattohoidossa tuntui hyvältä saada olla läsnä ja tukena. Pelkkä läsnäolo, kuuntelu ja kädestä pitäminen ovat jo tärkeitä, sen lisäksi, että huolehditaan kivunlievityksestä ja hyvästä perushoidosta.
Asetin tavoitteeksi saada kiitettävän arvosanan tästä harjoittelusta ja tavoitteeseen päästiin näyttöviikolla. Oli kyllä kieltämättä voittajafiilis kun arviointikeskustelun päätteeksi kuulin, mikä arvosana todistukseen pätkähtää. Vaikka kiitettävää ei olisikaan tullut, tärkeintä on, että tiedän itse mitä olen oppinut. Kaikin puolin mielenkiintoinen ja antoisa kokemus, tästä on nyt hyvä jatkaa opiskeluja.
Ensi viikolla alkaa taas lähiopetus, tämä viikko onkin "lomaa" tai jotain sellaista. Olin menossa jo tällä viikolla kouluun, mutta lukujärjestys näyttikin tyhjää. Toisaalta hyvä, että saa vähän palautella ja huilia, niin jaksaa kevään taas painaa. Nyt kun oon valmistunut ammattikorkeasta ja saanut hoitajaopintojen (kuulemma) haastavimman osion suoritettua, niin on melko huojentunut olo.
Nyt tammikuussa aloitin Fitverstaan valmennuksen, kohta olisi kaksi ensimmäistä viikkoa takana ja fiilis on kyllä hyvä! Mulla on muutenkin sellainen fiilis, että tästä vuodesta tulee edeltäjiään parempi....
<3:lla Neenu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti