Vuosi 2016

Mun blogi on kuivahtanut totaalisesti kasaan, tosin oon ihan tietoisesti jättänyt kirjoitteluhommat vähemmälle viimeisen vuoden aikana. Elämä on ollut sen verran kiireistä, että pakko asettaa jonkinlainen tärkeysjärjestys ja tämä on täytynyt tehdä enemmän järjellä, kuin tunteella. Kirjoittaminen ja bloggailu on ollut useinkin mielessä, mutta oon suosiolla jättänyt tämän odottamaan niin sanotusti parempia aikoja. 

Vuodelle 2016 asetin tärkeimmäksi tavoitteeksi valmistua ammattikorkeakoulusta. Lisäksi oon panostanut uusiin opintoihin eli hoitoalaan. Välillä on tuntunut siltä, että oon tainnut haukata ihan liian ison palan kakkua, kun on koittanut hoitaa kahdet opinnot ja työt yhtä aikaa. Tiesin kuitenkin leikkiin ryhtyessä, että tämä on vaan ohimenevä tilanne ja selviän tästä, jos keskityn vaan ja ainoastaan olennaiseen. Tietysti on ihan terveellistä välillä vaihtaa vapaalle, mutta kyllä ne hetket voi laskea helposti yhden käden sormilla. 

Tammikuussa aloitin lähihoitajaopinnot

Heti alkuvuodesta eli tammikuussa tuli melkoisen iso elämänmuutos, kun aloin opiskella aivan uutta alaa. Hoitoala on kiinnostanut nuoresta asti jonkin verran, aina on kuitenkin mietityttänyt, että onko minusta alalle. Heti opintojen alussa kuitenkin oivalsin, että kyllä tämä on mun juttu! Aikaisemmin oon opiskellut ravintola-alaa ja liiketaloutta, ei huonoja nekään, mutta "se jokin" niistä on kuitenkin puuttunut. Merkittävä ja tärkeä asia uudessa opiskelijaryhmässä aloittaessa oli se, että meidän luokka on ihan huikea! Ikähaarukka on melko laaja ja samoin se, kuinka erilaisista taustoista ja minkälaisella elämänkokemuksella kukakin on näihin opintoihin lähtenyt. Se, mikä tästä ryhmästä tekee niin hienon, on se, että kukaan ei katso toistaan alas eikä ylös, vaan ollaan kaikki ns. samalla viivalla ja ryhmähenki on aivan omaa luokkaansa. Ollaan saatu tästä kuulla myös opettajilta :) 

Talvi eteni nopeasti uutta opetellessa ja töissä käydessä. Loppuvuodesta 2015 meidän perheeseen saapui uusi tulokas, kun veljeni vaimoineen saivat ensimmäisen lapsensa. Alkuvuosihan meni tietysti myös ihmetellessä vauvaa eli pikku-Jussia <3 

Kevään aikana kotikaupunkini koki suuren menetyksen, kun kaunis ja historiallisesti arvokas kirkkomme tuhopoltettiin. Olin itse kyseisenä iltan töissä ja seurasin melko läheltä paloa. Muistan kuinka ensin luulimme, että jokin kerrostaloista on ilmiliekeissä. Eipä mennyt kuin hetki, kun tajusimme kirkon olevan tulessa ja mitään ei ole tehtävissä. Hetki oli jotenkin pysäyttävä ja todella epätodellinen, sekava voisi myös hyvin kuvastaa tuntemuksia. Piti koittaa tehdä töitä ja samalla mietti, että kirkko todellakin palaa maan tasalle. Mikään kova kirkossa kävijä en ole koskaan ollut, mutta monet muistot sieltä itsellekin jää. 

Ikimuistoisiin työilta ikinä

Kevään aikana sain myös liiketalouden opintojani sille mallille, että pääsin vihdoin esittämään opinnäytetyöni väliraportin. Eräänlainen etappi opinnoissa se tämäkin on, tuntui jo tässä vaiheessa että voiton puolella ollaan. Muutamia valinnaisia opintoja oli vielä kuitekin edessä, jotta opintopisteet saataisiin täyteen...

Kevät oli ehkä syksyäkin kiireisempi, opparin lisäksi suoritin ensimmäistä harjoittelua eskarissa ja uutta tietoa ja osaamista täytyi imeä itseensä kuin pesusieni. Lisäksi kävin töissä ja yritin kovasti keretä harrastaa jotain iltaisin, mutta homma jäi satunnaisen lenkkeilyn tasolle. Varsinainen harjoitteluni oli esikoulussa, mutta olin lisäksi eka- ja tokaluokkailaisten kanssa iltapäiväkerhossa ja ihan oppitunneillakin avustamassa. Mukavan oloista hommaa ja lapset on mahtavia, heiltäkin voi oppia paljon. 

Kesällä sai jonkin verran hengähtää opinnoista, vaikkakin avoimen ammattikorkeakoulun puolella suoritin pari kurssia ja yritin kovasti naputella opparia valmiiksi. Töitä paiskin täyttä työviikkoa ja ravintola-alalla kesät ovat tietysti melko kiireisiä, joten työvuorojen välissä oli usein ns. valmista kauraa tai sanottasko ylikypsää possua. Sain kuin sainkin valinnaiset pisteet kasaan, mutta oppari ei kyllä edennyt... Kesälomareissujakaan ei tullut tehtyä sataa kilometriä kauempana, mutta ehkä tässä vielä ehtii elämän aikana reissaamaan!

Siskon luo Ouluun viikonlopuksi

Eräänä heinäkuisena päivänä luulin, että taas menetän yhden koiran. Fridalle iski äkillinen oksentelu ja koira alkoi mennä melko huonoon kuntoon. Onneksi päivystävä eläinlääkäri on kilsan päässä ja päästiin melko pian vastaanotolle. Olin aivan romuna ja vanhat muistot niistä viimeisistä eläinlääkärireissuista palasi mieleen. Epätietoisena vein Fridaa eläinlääkärille ja itkin äidille, että mää en halua taas jättää koiraa sinne. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ultralla ei näkynyt mitään poikkeamia tai muutakaan ylimääräistä, koira sai nestettä ja pahoinvointilääkettä. Olo koheni ja päästiin kotiin. Ajattelin taas, että tämä neiti jää viimeiseksi koiraksi, ei näitä tilanteita enää kestä. Mutta ei kyllä ilmankaan koiraa voi olla <3 

Syksyllä jatkui taas koulu eli hoitsuopinnot, ja edessä oli koko homman haastavin osio, hoito- ja huolenpito. Hyvin meidän opiskelijaryhmää olikin jo peloteltu kyseisellä opintojaksolla, mutta itse odotin sitä paljon. Päätin myös pienen paineen alla rysäyttää opparini valmiiksi, kun kesän olin siitä hommasta pitänyt taukoa ihan huomaamatta ;) 

Sain kuin sainkin opparini valmiiksi ja kaikki opintopisteet kasaan. Samoihin aikoihin kun viimeistelin ammattikorkeaopintoja, aloitin työharjoittelun terveyskeskuksessa hoitsuopintojen osalta. Edessä oli taas uutta ja erilaista, mutta hyvillä mielin lähdin harjoitteluun. Tunnit on tullut hyvin täyteen vuoden viimeisinäkin viikkoina, kun tekee harjoittelua noin 35-39 tuntia ja päälle oikeat työt. Tosin onneksi mulla on joustava ja ymmärtäväinen esimies, jonka kanssa voi aina tilanteen mukaan sumplia asioita. Oonkin loppuvuodesta tehnyt vähemmän töitä.

Pari päivää ennen jouluaattoa sain tiedon, että olen valmistunut ja nyt sitä sitten ollaan vihdoin ja viimein: Tradenomi AMK. Muutaman kerran meinasin jättää opinnot kesken, mutta mitä enemmän opintopisteitä tuli kasaan, sitä järkevämmäksi katsoin kuitenkin jatkaa. Ja niin sitä vaan sitten saatiin homma pakettiin. Vaikka aika periksiantamaton luonne olenkin, niin kyllä käy kiittäminen opinnäytetyöohjaajani ja opettajaani, joka jaksoi olla välillä potkimassa persauksille ja tsemppaamassa, että saa tutkinnon valmiiksi. 

Vuosi 2016 oli selvästi edeltävää vuotta parempi, vaikka luonnollisestikaan kaikki ei aina mene putkeen. Uuteen vuoteen 2017 lähden mielenkiinnolla, ovet ja maailma on auki! Jalat pysyy edelleen maassa ja järki päässä, mutta mieluusti ottaisin tulevalta vuodelta vastaan jotakin uutta ja jännää. Mulla on unelmia ja haaveita, eikä ne ole ollenkaan epärealistisia. Nyt vaan maltti on valttia, samoin määrätietoisuus ja rohkeus. Nyt kun yksi koulu on taputeltu, jää mulla aikaa uuteen projektiin, joka starttaa 9.1.2017. Jotain vanhaa ja jotain uutta, josta ehkä kerron täällä blogissa vielä :) 

Onnellista ja hyvää uutta vuotta 2017!

<3 Neenu

   

 

Lapsettomuus

Ajattelin pienen blogihiljaisuuden jälkeen aloittaa niinkin kevyellä aiheella kuin lapsettomuus. "Kyllä sinäkin sitten ymmärrät kun sulla on lapsia!". Onneksi tuota lausetta ei ole tarvinut kuulla nyt ihan hetkeen, mutta eipä ole montakaan viikkoa kun puolituntematon ihminen totesi hieman samansuuntaisesti. "Semmosta se kato on kun on lapsia". 

Tokikaan näiden lauseiden takana seisovat eivät välttämättä tarkoita sanomisillaan mitään pahaa, mutta aika usein äänensävy jolla asia ilmaistaan, kertoo jo aika paljon. Tietysti lapsen saaminen ja vanhempana oleminen on varmasti todella hienoa, sitä en tietysti kiellä. Ja sitä millaista vanhemmuus on, ei voi tietysti tietää ellei ole koskaan lasta saanut. Senkin minä ymmärrän. 

Hymypoikaa jälleen naurattaa <3 Kuva Anna Hyvölä 

 

Jos nyt hieman kärjistää asiaa, tuntuu joskus että joidenkin vanhempien mielestä ne joilla ei ole lapsia, eivät tiedä elämästä mitään. Valitettavasti olen parikin kertaa kuullut ja nähnyt omin korvin ja silmin kun joku toteaa aivan suoraan että "Ei sitä kyllä elämästä tiiä mitään ennenkuin on saanut lapsia". Ihan uskomattoman hullu toteamus, mun mielestä. Voihan se tietysti päteä tämän sanoja omalla kohdalla, mutta en lähtis kyllä todellakaan yleistämään. Täytyy olla melkoisen kapeakatseinen eikä todellakaan tiedä elämästä mitään, jos näin ajattelee. Mutta onneksi nämä tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. 

Lapsettomuutta on niin tahatonta kuin vapaaehtoista. Kaikki eivät välttämättä edes halua lapsia ja sitä on yllättävän monen vaikea ymmärtää. Ne joille lapsien hankkiminen on elämän tarkoitus ja perheen perustamisesta on haaveiltu jo nuoresta asti, vapaaehtoista lapsettomuutta on vaikea ymmärtää. Joskus kuulee, että monen nuoren naisen haaveammatti on äiti. 

No sitten kun on näitä ihmisiä, jotka päivittelevät meille lapsettomille näitä omia elämänviisauksiaan, ovatkohan he koskaan ennen sanallisen arkkunsa avaamista miettineet miksi tällä tyypillä ei ole lapsia? 

1. Jos oletetaan että kaikki tietää mistä vauvat tulee, tietää myös mitä vauvan tekemiseen tarvitaan. Niin, siihen tarvii ainakin perinteisin keinoin leipoessa kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa ihmistä (jos ihmislasta ollaan tekemässä). Jos sitä toista sopivaksi todettua osapuolta ei ole sattunut löytymään eikä lasta halua hankkia yksin tuloksena on lapsia yhteensä 0. 

2. Henkilökohtainen syy. Tämä voi olla vaikka ihan vaan sellainen, että ei yksinkertaisesti tunne lapsen hankkimisen olevan "oma juttu". Kenenkäänhän ei ole pakko hankkia lapsia, sitä ei ole missään laissa määrätty. Toisilla vaan ei tule vauvakuumetta eikä tunnu siltä, että biologinen kello tikittää kuin aikapommi, missään vaiheessa. Voi myös olla, että ihmisen elämässä on tapahtunut asioita, jotka vaikuttavat päätökseen olla hankkimatta lapsia. Jotkut sairaudet voivat itsessään aiheuttaa lapsettomuutta, mutta joskus jonkun sairauden kanssa elävät eivät halua juuri sairautensa vuoksi lapsia. Myös erilaiset traumaattiset kokemukset elämän aikana voivat vaikuttaa. Esimerkiksi jotkut traumat voivat lääkärin mukaan laukaista psyykeeseen liittyviä oireita oman biologisen lapsen saamisen jälkeen. Näitä henkilökohtaisia syitä olla hankkimatta lapsia on varmasti yhtä monta, kuin tämän päätöksen tehneitä henkilöitä on. 

3. Voi myös olla, että luontoäiti pistää jollakin tavalla vastaan. Periaatteessahan homman pitäisi olla yksinkertainen, oikea ajoitus ja eiku peitto heilumaan ja simbsalabim paksuna ollaan! Aina ei välttämättä mene kuin elokuvissa. Vaikka peittoa heiluttelis aamusta iltaan kuukauden jokaisena päivänä kuukaudesta toiseen, ei haikaraa välttämättä näy. Meillä naisilla syitä voivat olla esim. häiriöt munasarjoissa ja ennenaikainen munasarjojen toiminnan hiipuminen (eli munasarjat "lopettavat toimintansa"). Myös munasarjat voivat olla "tukossa" erilaisten kasvaimien vuoksi. Sitten voi olla myös, että raskaaksi tuleminen on suht helppoa mutta jostain syystä raskaus päättyy keskenmenoon kerta toisensa jälkeen. 

Siinäpä nyt ainakin joitain syitä, varmasti on monia monia muitakin enkä todellakaan ole asiantuntija aiheessa...tai no ehkä vähän ;) Pointtina tässä oli kuitenkin se, että joskus nämä ei edes loukkaaviksi tarkoitetut kommentit voivat tuntua todella pahalta. Varsinkin jos lapsettomalla on hieman "surkeampia aikoja" eli aihe on henkilökohtaisessa elämässä pinnalla. 

Omaan lapsettomuuteeni on useita syitä ja niistä on osa juurikin nuita, joita yllä luettelin. Ne mitä ne ovat, en lähde sen enempää erittelemään. Reilu viikko sitten olin Tampereella ja tapasin vihdoin veljen poikani. Minusta on siis hiljattain tullut ensimmäistä kertaa elämässäni täti. Tottakai rakastin tätä pientä ihmistä jo ennenkuin hän oli saapunut äitinsä masusta tänne maailmaan, mutta kyllä se sydämen pakahduttava onnen ja rakkauden tunne tätä pientä miestä kohtaan oli aivan uskomattoman voimakas. 

Tämä vierailu tietysti nosti pintaan ajatuksia ja tunteita, joita olen lapsettomuuteen liittyen käynyt läpi elämäni aikana. Täytyy myöntää, että viimeisenä yönä ennen kotiin lähtöä ajattelin asioita pitkälle yöhön ja tunsin olevani aika hukassa aiheen kanssa. Pää oli ehkä hieman pyörällään vielä monta päivää kotiin saapumisen jälkeen. 

Aika näyttää, mitä elämä tuo tullessaan. Mutta yksi asia on ainakin varma:

 
"Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan. Vaik leipä loppuis, vesikin, yksi pysyis kuitenkin. Minä sinua vaan" 

Maailman rakkain täti kultapoika <3 Kuva Anna Hyvölä   

 

 

 

 

Uusi vuosi ja taas uudet kujeet

Hellurei ja hellät tunteet pitkästä aikaa! Kuten joulun aikaan lupailin, alan (toivottavasti) kirjoitella blogia vähän reippaammin uuden vuoden kunniaksi. Uusi vuosi on alkanut ja ensimmäinen kuukausi alkaa vedellä viimeisiään. Uskomattoman  nopeasti taas aika rientää. Talvi on alkanut tuntua jo melko pitkältä eikä tammikuun kireät pakkaset ole yhtään helpottaneet fiilistä. Onneksi kevät on tuloillaan ja aurinko jo paistaa, kohta on taas kesä ;) 

Uusi vuosi on lähtenyt liikkeelle ihan mukavasti ja vuodesta 2015 jäi käteen monta hyvää opetusta. Menneeseen vuoteen mahtui jälleen monenlaista, mutta pääpiirteittäin vuosi oli mielestäni onnistunut. Syksyllä alkoi sairasteluputki ja loukkasin nilkkanikin, lisäksi se kuuluisa kolmenkympin kriisi sitten kuitenkin tuli. Oli ehkä liikaa aikaa miettiä asioita ja tuntui välillä, että pää on aivan solmussa ajatuksista. Mutta tulipahan mietittyä tärkeitä asioita ja tehtyä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. 

Oon koittanut tehdä suunnitelmia ja päätöksiä nyt enemmän tunteella kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden loppupuolella kaksi entistä työkaveriani menehtyi, kohtalaisen nuorena. Erityisesti toisen työkaverini kuolema pysäytti todella, koska se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä syksyisenä aamuna, kesken työmatkan kaimani elämä päättyi liikenneonnettomuudessa. 

Syksy ja loppuvuosi oli siis melkoista tunteiden myllerrystä. Elämän arvaamattomuus näytti puolensa ja se pisti miettimään omaakin elämää hieman eri tavalla. Toinen entisistä työtovereistani oli saattohoitovaiheessa todennut jotenkin näillä sanoin: "Eläkää sitä elämää täysillä ja huolehtikaa läheisistänne." Niimpä. Pitäis koittaa muistaa, että elämä on tässä ja nyt. 

 

Yksi isoimmista askelista oli hakeutua opiskelemaan alalle, joka on aina enemmän ja vähemmän ollut mielessä. Syksyllä asioita pyöritellessä päätin että se on nyt tai ei koskaan. Laitoin hakemuksen menemään, sain kutsun soveltuvuuskokeeseen, kävin soveltuvuuskokeessa ja nyt viime maanantaina eli 18.1.2016 aloitin sosiaali-ja terveysalan perustutkinnon opiskelun. Eli ravintola-ala saa jäädä ja liiketalouden opiskelut ammattikorkeakoulussa viedään jossain vaiheessa päätökseen. Enpä jaksa kyllä uskoa, että mun opiskelut jää vielä tähänkään. Oon jo miettinyt että mitäs sitten seuraavaksi haluan opiskella :D Mutta elinikäinen oppiminen on vaan hyvä juttu. Se mikä musta tulee isona, on vielä arvoitus. No ainakin oon tarjoilija, keväällä toivottavasti tradenomi ja vajaan parin vuoden päästä myös lähihoitaja. Haluaisin olla myös opettaja. Ja yrittäjä. Eiku niin oonhan mää jo yrittäjä. Mutta haluaisin myös elättää itseni itse. Jännityksellä jään odottamaan, mitä tuleman pitää. 

 

No mitäpä muuta. Terveellisten elämäntapojen vaaliminen on mennyt vähän...no vähän päin persettä suomeksi sanottuna. Ruokailut on pääpiirteittäin mennyt normaalisti, mutta en ole vanhaan malliin kiinnittänyt huomita ruoan laatuun enkä pahemmin määräänkään. Tullut ehkä vähän elettyä "kuin viimeistä päivää" ruoan suhteen. Mutta tiedättekö kun oot lapsesta asti joutunut miettimään melkeinpä jokaista suupalaasi ja tuntenut huonoa omaa tuntoa joskus jopa kaikesta, mitä suuhusi laitat niin kyllä sitä välillä haluaa ja tarvii olla laskematta ja miettimättä. 

Puntarilla ei ole tullut hypittyä kovinkaan tiheästi, viimeksi pari päivää sitten ja kyllähän se jonkin verran enempi näyttää kuin viime syksynä. Samat vaatteet mahtuu edelleen päälle, mutta kyllähän tuo peilikuva ei ole yhtä miellyttävä kuin esimerkiksi viime kesänä. Välillä pelottaa ajatus, että tällä menolla oon takasin lähtöpisteessä. 

Mutta peliähän ei ole vielä menetetty ja ei pitäis valittaa, jos ei itse tee asioille mitään. Mutta se valittaminen ja itsesäälissä kieriskelyhän on ihan helevetin helppoa. Se nyt vaan on oma valinta, makaako sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä, suklaalevy toisessa ja märehtii kuin saamaton on VAI vetääkö verkkarit jalkaan, iskee koiralle hihnan kaulaan ja lähtee ulos reippailemaan. 

Vois muuten lähteä koiran kanssa pienelle iltakävelylle, nilkka ei edelleenkään tykkää yli puolen tunnin lenkeistä. Söin muuten tuossa suklaata ruoan päälle. Mukavaa viikonloppua kaikille!