Hoitsuainesta(ko)?

Viime viikolla mulla oli viimeinen harjoitteluviikko paikassa, jossa olin yhteensä seitsemän viikkoa. Kävin myös joulun väliviikoilla tekemässä muutamia vuoroja, joten yhteensä pari kuukautta tuli oltua kokonaisuudessaan. Kyseessä oli perushoidon harjoittelu, eli ensimmäistä kertaa pääsi niin sanotusti tositoimiin hoitajaopintojen aikana. Viime keväänähän meillä oli kasvun tukemisen ja ohjauksen harjoittelu, jonka suoritin ala-asteen eskarissa. 

Nyt päättyneen harjoittelun tein terveyskeskuksen akuuttiosastolla, jossa hoidetaan akuutisti sairastuneita potilaita. Potilaat voivat olla iältään melkein minkä ikäisiä tahansa, parikymppisestä aina lähes sata vuotiaaseen asti. Potilaiden vaihtuvuus on melko suuri, osa esimerkiksi pääsee melko pian kotiutumaan tai lähtee jatkohoitoon ja sitten osa lähtee taivaan kotiin. Tai minne kukin sitten lähteekään, kun maallinen vaellus loppuu. 

Aamu viiden herätykset oli välillä haastavia :)

Heti harjoittelun alussa koin hyväksi asiaksi sen, että oon ollut työelämässä jo reilu kymmenen vuotta ja tehnyt todella käytännön läheistä työtä melkeenpä aina. Nykyinenkin työ on melko vauhdikasta, kiireessä ja paineen alla pitää pystyä toimimaan ja tekemään ratkaisuja, sekä pitämään kaikki langat käsissä ilman, että ne leviää kuin Jokisen eväät. 

Harjoittelun sujuvuutta helpotti huomattavasti se, että olin erittäin motivoitunut ja sainkin hyvää palautetta asiasta. Mutta mikäpäs siinä, jos oikeasti kiinnostaa ja haluaa oppia asiat. Olin toivonut jo viime keväästä asti, että pääsisin juurikin tälle osastolle tekemään työssäoppimisjakson. 

Seitsemään viikkoon saatiin mahtumaan kaikki perushoitoon kuuluvat aihealueet, aina petauksista ja pesuista saattohoitoon ja vainajan laittoon. Potilaiden tiheä vaihtuvuus mahdollisti sen, että näki monenlaista ja pääsi kokeilemaan erilaisia hoitotoimenpiteitä. Sain tietysti kohdata ne omat "pelot", joita oli siis näin karskisti sanottuna vaipanvaihdot ja kuolevan potilaan kohtaaminen. Ensin mainittuun tottui kyllä jo parin päivän aikana, mullahan ei ole vaipanvaihdon kokemusta juurikaan edes lapsista. Paitsi sillon kymmenen vuotiaana kun vaihtelin pikkuveljien vaippoja käden käänteessä. 

Kuolevan potilaan kohtaaminen ei ollutkaan niin vaikeaa, kuin olin ajatellut. Kyllähän se joka kerta kosketti ja välillä joutui puremaan hammasta yhteen. "Tee työtä, jolla on tarkoitus" toteutui jokaisella osa-alueella, mutta erityisesti saattohoidossa tuntui hyvältä saada olla läsnä ja tukena. Pelkkä läsnäolo, kuuntelu ja kädestä pitäminen ovat jo tärkeitä, sen lisäksi, että huolehditaan kivunlievityksestä ja hyvästä perushoidosta.

 

Asetin tavoitteeksi saada kiitettävän arvosanan tästä harjoittelusta ja tavoitteeseen päästiin näyttöviikolla. Oli kyllä kieltämättä voittajafiilis kun arviointikeskustelun päätteeksi kuulin, mikä arvosana todistukseen pätkähtää. Vaikka kiitettävää ei olisikaan tullut, tärkeintä on, että tiedän itse mitä olen oppinut. Kaikin puolin mielenkiintoinen ja antoisa kokemus, tästä on nyt hyvä jatkaa opiskeluja. 

Ensi viikolla alkaa taas lähiopetus, tämä viikko onkin "lomaa" tai jotain sellaista. Olin menossa jo tällä viikolla kouluun, mutta lukujärjestys näyttikin tyhjää. Toisaalta hyvä, että saa vähän palautella ja huilia, niin jaksaa kevään taas painaa. Nyt kun oon valmistunut ammattikorkeasta ja saanut hoitajaopintojen (kuulemma) haastavimman osion suoritettua, niin on melko huojentunut olo. 

Nyt tammikuussa aloitin Fitverstaan valmennuksen, kohta olisi kaksi ensimmäistä viikkoa takana ja fiilis on kyllä hyvä! Mulla on muutenkin sellainen fiilis, että tästä vuodesta tulee edeltäjiään parempi....


                                                     <3:lla Neenu

 

Vuosi 2016

Mun blogi on kuivahtanut totaalisesti kasaan, tosin oon ihan tietoisesti jättänyt kirjoitteluhommat vähemmälle viimeisen vuoden aikana. Elämä on ollut sen verran kiireistä, että pakko asettaa jonkinlainen tärkeysjärjestys ja tämä on täytynyt tehdä enemmän järjellä, kuin tunteella. Kirjoittaminen ja bloggailu on ollut useinkin mielessä, mutta oon suosiolla jättänyt tämän odottamaan niin sanotusti parempia aikoja. 

Vuodelle 2016 asetin tärkeimmäksi tavoitteeksi valmistua ammattikorkeakoulusta. Lisäksi oon panostanut uusiin opintoihin eli hoitoalaan. Välillä on tuntunut siltä, että oon tainnut haukata ihan liian ison palan kakkua, kun on koittanut hoitaa kahdet opinnot ja työt yhtä aikaa. Tiesin kuitenkin leikkiin ryhtyessä, että tämä on vaan ohimenevä tilanne ja selviän tästä, jos keskityn vaan ja ainoastaan olennaiseen. Tietysti on ihan terveellistä välillä vaihtaa vapaalle, mutta kyllä ne hetket voi laskea helposti yhden käden sormilla. 

Tammikuussa aloitin lähihoitajaopinnot

Heti alkuvuodesta eli tammikuussa tuli melkoisen iso elämänmuutos, kun aloin opiskella aivan uutta alaa. Hoitoala on kiinnostanut nuoresta asti jonkin verran, aina on kuitenkin mietityttänyt, että onko minusta alalle. Heti opintojen alussa kuitenkin oivalsin, että kyllä tämä on mun juttu! Aikaisemmin oon opiskellut ravintola-alaa ja liiketaloutta, ei huonoja nekään, mutta "se jokin" niistä on kuitenkin puuttunut. Merkittävä ja tärkeä asia uudessa opiskelijaryhmässä aloittaessa oli se, että meidän luokka on ihan huikea! Ikähaarukka on melko laaja ja samoin se, kuinka erilaisista taustoista ja minkälaisella elämänkokemuksella kukakin on näihin opintoihin lähtenyt. Se, mikä tästä ryhmästä tekee niin hienon, on se, että kukaan ei katso toistaan alas eikä ylös, vaan ollaan kaikki ns. samalla viivalla ja ryhmähenki on aivan omaa luokkaansa. Ollaan saatu tästä kuulla myös opettajilta :) 

Talvi eteni nopeasti uutta opetellessa ja töissä käydessä. Loppuvuodesta 2015 meidän perheeseen saapui uusi tulokas, kun veljeni vaimoineen saivat ensimmäisen lapsensa. Alkuvuosihan meni tietysti myös ihmetellessä vauvaa eli pikku-Jussia <3 

Kevään aikana kotikaupunkini koki suuren menetyksen, kun kaunis ja historiallisesti arvokas kirkkomme tuhopoltettiin. Olin itse kyseisenä iltan töissä ja seurasin melko läheltä paloa. Muistan kuinka ensin luulimme, että jokin kerrostaloista on ilmiliekeissä. Eipä mennyt kuin hetki, kun tajusimme kirkon olevan tulessa ja mitään ei ole tehtävissä. Hetki oli jotenkin pysäyttävä ja todella epätodellinen, sekava voisi myös hyvin kuvastaa tuntemuksia. Piti koittaa tehdä töitä ja samalla mietti, että kirkko todellakin palaa maan tasalle. Mikään kova kirkossa kävijä en ole koskaan ollut, mutta monet muistot sieltä itsellekin jää. 

Ikimuistoisiin työilta ikinä

Kevään aikana sain myös liiketalouden opintojani sille mallille, että pääsin vihdoin esittämään opinnäytetyöni väliraportin. Eräänlainen etappi opinnoissa se tämäkin on, tuntui jo tässä vaiheessa että voiton puolella ollaan. Muutamia valinnaisia opintoja oli vielä kuitekin edessä, jotta opintopisteet saataisiin täyteen...

Kevät oli ehkä syksyäkin kiireisempi, opparin lisäksi suoritin ensimmäistä harjoittelua eskarissa ja uutta tietoa ja osaamista täytyi imeä itseensä kuin pesusieni. Lisäksi kävin töissä ja yritin kovasti keretä harrastaa jotain iltaisin, mutta homma jäi satunnaisen lenkkeilyn tasolle. Varsinainen harjoitteluni oli esikoulussa, mutta olin lisäksi eka- ja tokaluokkailaisten kanssa iltapäiväkerhossa ja ihan oppitunneillakin avustamassa. Mukavan oloista hommaa ja lapset on mahtavia, heiltäkin voi oppia paljon. 

Kesällä sai jonkin verran hengähtää opinnoista, vaikkakin avoimen ammattikorkeakoulun puolella suoritin pari kurssia ja yritin kovasti naputella opparia valmiiksi. Töitä paiskin täyttä työviikkoa ja ravintola-alalla kesät ovat tietysti melko kiireisiä, joten työvuorojen välissä oli usein ns. valmista kauraa tai sanottasko ylikypsää possua. Sain kuin sainkin valinnaiset pisteet kasaan, mutta oppari ei kyllä edennyt... Kesälomareissujakaan ei tullut tehtyä sataa kilometriä kauempana, mutta ehkä tässä vielä ehtii elämän aikana reissaamaan!

Siskon luo Ouluun viikonlopuksi

Eräänä heinäkuisena päivänä luulin, että taas menetän yhden koiran. Fridalle iski äkillinen oksentelu ja koira alkoi mennä melko huonoon kuntoon. Onneksi päivystävä eläinlääkäri on kilsan päässä ja päästiin melko pian vastaanotolle. Olin aivan romuna ja vanhat muistot niistä viimeisistä eläinlääkärireissuista palasi mieleen. Epätietoisena vein Fridaa eläinlääkärille ja itkin äidille, että mää en halua taas jättää koiraa sinne. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ultralla ei näkynyt mitään poikkeamia tai muutakaan ylimääräistä, koira sai nestettä ja pahoinvointilääkettä. Olo koheni ja päästiin kotiin. Ajattelin taas, että tämä neiti jää viimeiseksi koiraksi, ei näitä tilanteita enää kestä. Mutta ei kyllä ilmankaan koiraa voi olla <3 

Syksyllä jatkui taas koulu eli hoitsuopinnot, ja edessä oli koko homman haastavin osio, hoito- ja huolenpito. Hyvin meidän opiskelijaryhmää olikin jo peloteltu kyseisellä opintojaksolla, mutta itse odotin sitä paljon. Päätin myös pienen paineen alla rysäyttää opparini valmiiksi, kun kesän olin siitä hommasta pitänyt taukoa ihan huomaamatta ;) 

Sain kuin sainkin opparini valmiiksi ja kaikki opintopisteet kasaan. Samoihin aikoihin kun viimeistelin ammattikorkeaopintoja, aloitin työharjoittelun terveyskeskuksessa hoitsuopintojen osalta. Edessä oli taas uutta ja erilaista, mutta hyvillä mielin lähdin harjoitteluun. Tunnit on tullut hyvin täyteen vuoden viimeisinäkin viikkoina, kun tekee harjoittelua noin 35-39 tuntia ja päälle oikeat työt. Tosin onneksi mulla on joustava ja ymmärtäväinen esimies, jonka kanssa voi aina tilanteen mukaan sumplia asioita. Oonkin loppuvuodesta tehnyt vähemmän töitä.

Pari päivää ennen jouluaattoa sain tiedon, että olen valmistunut ja nyt sitä sitten ollaan vihdoin ja viimein: Tradenomi AMK. Muutaman kerran meinasin jättää opinnot kesken, mutta mitä enemmän opintopisteitä tuli kasaan, sitä järkevämmäksi katsoin kuitenkin jatkaa. Ja niin sitä vaan sitten saatiin homma pakettiin. Vaikka aika periksiantamaton luonne olenkin, niin kyllä käy kiittäminen opinnäytetyöohjaajani ja opettajaani, joka jaksoi olla välillä potkimassa persauksille ja tsemppaamassa, että saa tutkinnon valmiiksi. 

Vuosi 2016 oli selvästi edeltävää vuotta parempi, vaikka luonnollisestikaan kaikki ei aina mene putkeen. Uuteen vuoteen 2017 lähden mielenkiinnolla, ovet ja maailma on auki! Jalat pysyy edelleen maassa ja järki päässä, mutta mieluusti ottaisin tulevalta vuodelta vastaan jotakin uutta ja jännää. Mulla on unelmia ja haaveita, eikä ne ole ollenkaan epärealistisia. Nyt vaan maltti on valttia, samoin määrätietoisuus ja rohkeus. Nyt kun yksi koulu on taputeltu, jää mulla aikaa uuteen projektiin, joka starttaa 9.1.2017. Jotain vanhaa ja jotain uutta, josta ehkä kerron täällä blogissa vielä :) 

Onnellista ja hyvää uutta vuotta 2017!

<3 Neenu