Valot pimeyksien reunoilla

Ensimmäiset pari viikkoa lähihoitajaopintoja olis nyt takana. Vaikka aika paljon oli etukäteen tullut tutkittua sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon sisältöä, on sen monipuolisuus yllättänyt jo nyt. Kun aikanaan valmistun, on mahdollisuudet työllistyä todella hyvät. Ja erittäin monipuoliset, riippuen tietysti mihin suuntautuu. Jos innostusta riittää, voi suuntautua vaikka kahteenkin osaamisalaan. Ja tietysti oon suunnitellut jo jatko-opintoja. Tällä alalla mahdollisuudet jatkokouluttautumiseen ovat myös todella monipuoliset. Omaa suuntautumista en osaa vielä varmaksi sanoa, toki pari melko varmaa vaihtoehtoa on jo, mutta mieli voi muuttua vielä monet kerrat. 

Ensimmäisten koulupäivien aikana kävi kerran ihan pienen hetken mielessä ajatus, onko tämä nyt sittenkään mun juttu. Mutta ajatus meni samantien ohi. Liekkö johtui jostain alkujännityksestä ja väsymyksestä, en ensimmäisien päivien välisinä öinä saanut kovin hyvin nukuttua koska iltaisin tuli mietittyä mennyttä ja tulevaa koulupäivää. Olin kertakaikkiaan niin innoissani ja tyytyväinen, että silmät pyöreänä hymyssä suin menin kuitenkin iltaisin nukkumaan :D 

Kahdessa viikossa on tullut todella paljon asiaa, periaatteessa jollain tasolla tuttua mutta toki paljon uutta. Ollaan lähdetty ihmisen elinkaaren alkupäästä, eli syntymästä ja varhaislapsuudesta. Kuten oon joskus kirjoitellut, oon suurperheen vanhin lapsi. Jo alle kymmenen vuotiaana hoidin vauvaa kuin "vanha tekijä". Vauvan käsittely tuli luonnostaan ja vaihtelin vaippaa pikkuveljelle pyytämättäkin. Vaikka tuskinpa multa semmosta varmaan edes pyydettiin, minä halusin. Olin sellainen "pikkumamma". Oon myös meidän äidin puolen "serkussarjan" vanhin ja suurin osa mun serkuista on mua paljon nuorempia, tällä hetkellä nuorimmat ovat kovasti alle kouluikäisiä. 

Nyt opintojen alussa ollaan aika paljon käsitelty esimerkiksi arvomaailmaan ja ihmisyyteen liittyviä asioita ja on joutunut kyllä aika paljon pohtimaan myös omaa elämää. Viime syksynähän mulla oli pientä kriisin poikasta oman elämäni kanssa ja silloinkin tuli vatkattua vähän samoja asioita. Mutta nyt koulussa asiat on nähnyt hieman eri valossa, huomattavasti positiivisemmin. Meidän ryhmässä on noin parikymmentä opiskelijaa, ollaan kaikki eri-ikäisiä ja hyvin erilaisista elämäntilanteista ja taustoista. Meillä on ainakin mun mielestä tosi hyvä yhteishenki ja porukka, ollaan paljon keskusteltu ja käyty läpi toistemme elämään liittyviä asoita. Pienemmissä ryhmissä kun ollaan tehty ryhmätöitä, ollaan jopa avauduttu melko aroistakin aiheista keskenämme. Tämä kertoo mun mielestä siitä, että jonkinlainen luottamus on jo parin viikon tiiviin yhdessäolon aikana kehittynyt. Erityisesti tänään koin saavani suorastaan "vertaistukea" yhtä ryhmätyötä tehdessäni. 

Kaiken kaikkiaan on tuntunut hyvältä pohtia vielä näitä asioita, on tuntunut suorastaan terapeuttiselta. Opettajilta saa kuitenkin ammattilaisen näkökulmaa moniin asioihin ja sitä itsekin hoksaa ajatella asioita aivan eri kantilta kuin ennen. Ja tosiaankin erilaisten elämäntarinoiden kuuleminen tuo taas erilaista näkemystä. Ei kellään ole helppoa aina eikä elämä mene kuin elokuvissa. 

Viikkojen aikana on myös korostunut se, että meidän tulevien hoitajien tulee olla tasapainossa ja sinut itsemme kanssa. Tämän asian tärkeys on todellakin korostunut ja onhan se niin, että kun on sinut itsensä kanssa niin on helppo hyväksyä myös muut, ne täysin erilaisetkin ihmiset kuin mitä itse on. Vaikka eipä siinä, oon mielestäni ollut aina melko suvaitsevainen mutta nyt ehkä ymmärtää vielä paremmin. 

Oon niin iloinen tästä uudesta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatistani, näen nyt tulevaisuuteni huomattavasti valoisampana kuin esimerkiksi vielä puoli vuotta sitten kun tuntui, että oon ehkä vähän hukassa. 

                                  "Muista että ne kaikki suurimmat kauhut 

                                  On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne 

                                  Ja kädestäs löydät niihin avaimet 

                                  Ja ett on helpompi antaa muille anteeksi, 

                                  kuin jäädä kaunaan kiinni.." Apulanta

Uusi vuosi ja taas uudet kujeet

Hellurei ja hellät tunteet pitkästä aikaa! Kuten joulun aikaan lupailin, alan (toivottavasti) kirjoitella blogia vähän reippaammin uuden vuoden kunniaksi. Uusi vuosi on alkanut ja ensimmäinen kuukausi alkaa vedellä viimeisiään. Uskomattoman  nopeasti taas aika rientää. Talvi on alkanut tuntua jo melko pitkältä eikä tammikuun kireät pakkaset ole yhtään helpottaneet fiilistä. Onneksi kevät on tuloillaan ja aurinko jo paistaa, kohta on taas kesä ;) 

Uusi vuosi on lähtenyt liikkeelle ihan mukavasti ja vuodesta 2015 jäi käteen monta hyvää opetusta. Menneeseen vuoteen mahtui jälleen monenlaista, mutta pääpiirteittäin vuosi oli mielestäni onnistunut. Syksyllä alkoi sairasteluputki ja loukkasin nilkkanikin, lisäksi se kuuluisa kolmenkympin kriisi sitten kuitenkin tuli. Oli ehkä liikaa aikaa miettiä asioita ja tuntui välillä, että pää on aivan solmussa ajatuksista. Mutta tulipahan mietittyä tärkeitä asioita ja tehtyä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. 

Oon koittanut tehdä suunnitelmia ja päätöksiä nyt enemmän tunteella kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden loppupuolella kaksi entistä työkaveriani menehtyi, kohtalaisen nuorena. Erityisesti toisen työkaverini kuolema pysäytti todella, koska se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä syksyisenä aamuna, kesken työmatkan kaimani elämä päättyi liikenneonnettomuudessa. 

Syksy ja loppuvuosi oli siis melkoista tunteiden myllerrystä. Elämän arvaamattomuus näytti puolensa ja se pisti miettimään omaakin elämää hieman eri tavalla. Toinen entisistä työtovereistani oli saattohoitovaiheessa todennut jotenkin näillä sanoin: "Eläkää sitä elämää täysillä ja huolehtikaa läheisistänne." Niimpä. Pitäis koittaa muistaa, että elämä on tässä ja nyt. 

 

Yksi isoimmista askelista oli hakeutua opiskelemaan alalle, joka on aina enemmän ja vähemmän ollut mielessä. Syksyllä asioita pyöritellessä päätin että se on nyt tai ei koskaan. Laitoin hakemuksen menemään, sain kutsun soveltuvuuskokeeseen, kävin soveltuvuuskokeessa ja nyt viime maanantaina eli 18.1.2016 aloitin sosiaali-ja terveysalan perustutkinnon opiskelun. Eli ravintola-ala saa jäädä ja liiketalouden opiskelut ammattikorkeakoulussa viedään jossain vaiheessa päätökseen. Enpä jaksa kyllä uskoa, että mun opiskelut jää vielä tähänkään. Oon jo miettinyt että mitäs sitten seuraavaksi haluan opiskella :D Mutta elinikäinen oppiminen on vaan hyvä juttu. Se mikä musta tulee isona, on vielä arvoitus. No ainakin oon tarjoilija, keväällä toivottavasti tradenomi ja vajaan parin vuoden päästä myös lähihoitaja. Haluaisin olla myös opettaja. Ja yrittäjä. Eiku niin oonhan mää jo yrittäjä. Mutta haluaisin myös elättää itseni itse. Jännityksellä jään odottamaan, mitä tuleman pitää. 

 

No mitäpä muuta. Terveellisten elämäntapojen vaaliminen on mennyt vähän...no vähän päin persettä suomeksi sanottuna. Ruokailut on pääpiirteittäin mennyt normaalisti, mutta en ole vanhaan malliin kiinnittänyt huomita ruoan laatuun enkä pahemmin määräänkään. Tullut ehkä vähän elettyä "kuin viimeistä päivää" ruoan suhteen. Mutta tiedättekö kun oot lapsesta asti joutunut miettimään melkeinpä jokaista suupalaasi ja tuntenut huonoa omaa tuntoa joskus jopa kaikesta, mitä suuhusi laitat niin kyllä sitä välillä haluaa ja tarvii olla laskematta ja miettimättä. 

Puntarilla ei ole tullut hypittyä kovinkaan tiheästi, viimeksi pari päivää sitten ja kyllähän se jonkin verran enempi näyttää kuin viime syksynä. Samat vaatteet mahtuu edelleen päälle, mutta kyllähän tuo peilikuva ei ole yhtä miellyttävä kuin esimerkiksi viime kesänä. Välillä pelottaa ajatus, että tällä menolla oon takasin lähtöpisteessä. 

Mutta peliähän ei ole vielä menetetty ja ei pitäis valittaa, jos ei itse tee asioille mitään. Mutta se valittaminen ja itsesäälissä kieriskelyhän on ihan helevetin helppoa. Se nyt vaan on oma valinta, makaako sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä, suklaalevy toisessa ja märehtii kuin saamaton on VAI vetääkö verkkarit jalkaan, iskee koiralle hihnan kaulaan ja lähtee ulos reippailemaan. 

Vois muuten lähteä koiran kanssa pienelle iltakävelylle, nilkka ei edelleenkään tykkää yli puolen tunnin lenkeistä. Söin muuten tuossa suklaata ruoan päälle. Mukavaa viikonloppua kaikille! 

 

Elämä on tässä ja nyt

Sain joitakin päiviä sitten ikäviä uutisia, sellaisia mitä ei koskaan haluaisi kuulla. Entinen työkaverini vuosien takaa on sairastunut vakavasti ja nyt hänelle on aloitettu saattohoito. Kyseessä ei ole kovinkaan paljon mua vanhempi ihminen. Vaikka ei olla hetkeen oltu tekemisissä ja ollaan nähty viimeksi pari vuotta sitten ohimennen, niin uutinen pysäytti ja on ollut mielessä monta päivää. 

Oon jo pidemmän aikaa miettinyt koko omaa elämääni sekä unelmiani, sitä mitä  haluaisin elämässäni vielä saavuttaa ja toteuttaa. Pientä kolmenkympin kriisiä kenties! Mutta kyllä se vaan niin on, että ei sitä tästä enää nuorene ja vuodet vierii aina vaan nopeammin. Ja koskaan ei voi tietää, miten paljon sitä aikaa meille on annettu... 

Pitäis yrittää elää enemmän hetkessä ja olla tyytyväinen siihen mitä on. Tieto entisen työkaverini tilanteesta sai miettimään vielä enemmän sitä, kuinka pitäisi arvostaa enemmän sitä miten hyvin asiat on. Oon terve ja päässyt melkeinpä kaikista vaivoistani eroon, mulla on perhe (ja kaikki on terveitä) sekä ystäviä jotka oikeasti välittää. Mulla on myös ihana koira, vakituinen ja kokoaikainen työ, katto pään päällä ja jääkaapissa muutakin kuin valot. Rahaakin löytyy aina jonkin verran vaikken siinä todellakaan kylve.

Paljon on semmosta mitä mulla ei oo ja mistä haaveilen, mutta mitä sitten? Kaikki aikanaan. Maallisella mammonalla ei oikeestaan ole koskaan ollut mulle kovinkaan paljon merkitystä, vaikka materiasta tykkäänkin ja osaan kyllä rahaa välillä pistää turhuuksiin. Suurperheen lapsena sitä on tottunut ehkä vähän siihen, että melkeinpä kaikki on yhteistä ja omistakin pitää välillä jakaa. Mutta mun mielestä se on vaan hyvä juttu. 

Vuosien saatossa oon onneksi jo oppinut sen, että jokainen on itse vastuussa omasta elämästään. Kaikilla on välillä vastoinkäymisiä ja vaikeita aikoja, se miten niistä pääsee yli on melko pitkälti kiinni itsestä. Voin myöntää, että oon joskus jäänyt ihan liikaa rypemään vanhoihin juttuihin ja antanut niiden vaikuttaa aivan liikaa nykyhetkeen. Kantapään kautta oon oppinut sen, että jos vanhojen asioiden antaa liikaa myrkyttää mieltä nykyhetkessä, se vaikeuttaa elämässä eteenpäin menemistä.

Omalla asenteella on myös paljon merkitystä. Kummasti helpottaa eloa kun koittaa nähdä asioissa aina positiivisia puolia :) Kyllähän se tietysti välillä vi*tuttaa itse kutakin, eikä jaksa olla hymy pyllyssä. Välillä tulee niitä päiviä ja hetkiä, kun tuntuu että kaikki menee päin seinää, mutta kyllä sitä yleensä kaikesta selviää. 

Viimeaikona oon myös huomannut, että turha antaa itsestään mitään ihmisille joilta et itse saa mitään. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Parempi siis keskittyä niihin ihmisiin, jotka haluaa myös olla osa sun elämää, enemmän tai vähemmän mutta kuitenkin hyvällä tavalla. Paljon on niitä ihmisiä, joita näkee aivan liian harvoin ja tulee pidettyä liian vähän yhteyttä, mutta se ei tarkoita etteivätkö he olisi mielessä.

Että tämmösiä on tullut täällä mietittyä ja varsinkin viime päivinä vielä enemmän. Elämä jatkuu ja pitää ottaa kaikki ilo irti siitä, kerran täällä vaan eletään. Vaikka välillä tulee alamäkiä, niin pitää luottaa siihen että elämä kantaa ja kaikella on tarkoitus. Unelmia pitää olla ja niiden eteen täytyy olla valmis myös tekemään töitä. Ennen kaikkea täytyis muistaa elää, ei tarvi sitten myöhemmin katua että olis pitänyt... Nyt on vahvistunut se tunne, että alan todellakin tekemään töitä niiden mun suurimpien haaveiden eteen vaikka ne vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä riskejä. Mutta mitään ei saa jos ei yritä. Elämä on tässä ja nyt!