Rakkaimpia muistoja

Tänään (tai oikeastaan eilen 27.11) tuli tasan kaksi vuotta siitä, kun jouduin luopumaan rakkaasta lemmikistäni. Lenny oli ensimmäinen saksanpaimenkoirani, aikaisemmin perheelläni oli ollut mm. welsh corgi ja suomen pystykorva. Periaatteessa corgipoika Ricky oli mun ensimmäinen oma koirani, mutta olin kuitenkin alaikäinen ja asuin kotona, kun tämä maastonakki meille aikoinaan tuli. 

Maastonakki Ricky :)

Vuonna 2004 muutin Lahteen heti lukion jälkeen, halusin vähän päästä haistelemaan maailman tuulia ja kokeilla siipiäni suuressa maailmassa. Lahteen oli helppoa lähteä, koska siellä asuu suurin osa äidin puolen suvusta. Ricky jäi Ylivieskaan perheeni luo, kovasti olisin halunnut ottaa sen mukaani Lahteen mutta katsottiin koiran kannalta parhaaksi jättää se tänne maalle. Koiraton elämä alkoi jossain vaiheessa tuntua kovin tyhjältä. 

Silloisella työkaverillani Lahdessa, josta myöhemmin tuli myös mulle tosi tärkeä ystävä, oli saksanpaimenkoiria. Tätä rotua olin aikaisemmin vain katsellut ihaillen ja ajatellut, että rotu ei ehkä ole mun juttu. Rodusta oli tullut tietynlainen mielikuva, ehkä juurikin sellainen mikä tästä rodusta yleensä ihmisillä on. Hiljalleen mielikuva rodusta alkoi muuttua. Työkaverini oli ottamassa sakemannipentua eräältä kasvattajalta, jolla oli myös welsh corgeja. 

Pidemmän aikaa mietittyäni pentuasiaa, päätin soittaa samaiselle kasvattajalle ja kysyä mikä on tilanne corgien suhteen. Corgipentuja ei sillä hetkellä ollut, mutta saksanpaimenkoiria sen sijaan olisi... Ensimmäinen ajatus puhelimessa oli että ei, ei. 

Ensihetket Lahdessa <3

Eipä mennyt kauaa, kun varasin itselleni pennun :) Lokakuussa 2005 kotiutui luokseni pieni sakemannipentu. Kieltämättä mua jännitti jo etukäteen, mihin oon ryhtymässä. Onneksi kokemusta koirista oli jo ennestään, tukena sekä hyvänä neuvonantajana Sari. Ensimmäiset kuukaudet olivat kyllä haastavia, mutta hyvin niistä selvittiin. Lenny oli haastava pentu. Jälkeenpäin ajateltuna koen, että aivan kuin ihmislastenkin kohdalla, sen ensimmäisen lapsen kanssa tehdään ne "pahimmat" virheet. 

"Äiti noi kiusaa!"

Meillä oli melko vaiherikkaat vuodet Lennyn kanssa. Omassa elämässäni tapahtui kaikenlaista, mutta Lenny pysyi aina rinnalla. Aina oli syy nousta aamulla, koska Lenny tarvitsi mua. Lenny oli todella herkkävaistoinen koira, se kyllä huomasi heti jos kaikki ei ollut ok. Enpä muista kertaakaan, etteikö itkun tullessa Lenny olisi tullut työntämään kuonoaan naamalle, "älä äiti itke". 

Lenny oli aivan älyttömästi mun pienempien veljien perään. Paimentaminen meinasi aluksi lähteä lapasesta, vai sanottasko tässä tapauksessa tassusta. Nopeasti tämäkin saatiin kuriin. Kerran kuitenkin kävi niin, että Lenny ei taaskaan tykännyt että pojat hyppii trampoliinilla. Tästä seurasi pelottava eläinlääkärireissu, jolloin luulin että tästä ei selvitä. Vaikka kyseessä oli suht pieni tassuhaava, alkoi koira kuitenkin menettää tajuntansa ajaessamme eläinlääkäriin noin 40 kilometrin päähän. Eipä ole tainnut vanhin veljeni koskaan ajaa niin pahasti ylinopeutta. Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja tikeillä. 

Toinenkin kammottava eläinlääkärireissu tehtiin 2007, kun Lenny oli salaa nielaissut lasten leikkipallon. Silloin koiran henki oli todellakin vaakalaudalla,  eläinlääkäri olisi ollut lopetuksen kannalla. Onneksi homma oli mun päätettävissä ja valitsin leikkauksen. Leikkaus pelasti Lennyn. 

Tämä vaativa leikkaus kuitenkin jätti jälkensä, vaikka Lenny kyllä pystyi viettämään melko hyvän loppuelämän. Pari vuotta sitten kuitenkin vaivoja alkoi olla niin paljon, että joutui todenteolla miettimään mikä on koiran kannalta paras ratkaisu. Muistan kuinka ystäväni oli kerran sanonut, että luopuminen on sen verran vaikeaa että jälkeenpäin tajuaa että olisi pitänyt päästää aikaisemmin irti. Mutta ihminen on tässä suhteessa itsekäs. 

Vaikea oli myöntää, että kyllä nyt on Lennyn kannalta kaikkein paras päästää se viettämään kivuttomia hetkiä koirien taivaaseen. Eläinlääkärin kanssa keskusteltuani asiasta, tehtiin päätös. Sain päivämäärän milloin menemme Lennyn kanssa eläinlääkärin vastaanotolle. 

Viimeiset päivät meni kyllä jonkinlaisessa sumussa. Joka ilta viimeisinä päivinä Lenny hyppäsi sänkyyn ihan mun viereen. Yleensä se ei sänkyssä viihtynyt, eikä periaatteessa sillä olisi ollutkaan sinne mitään asiaa :) Tästä asiasta kyllä lipsuttiin melkoisesti heti ensimmäisinä viikkoina, heikko minä. Lenny tuli ihan mun viereen, painoi päänsä mun rinnalle. Koitin viimeiseen asti pidätellä kyyneleitä, mutta turhaan. Sydäntä raastavaa oli pitää koiraa sylissä ja ajatella, että kohta tämä kaikki on ohi. Erityisesti viimeinen ilta oli niin surullinen, etten unohda sitä koskaan. 

27.11.2013 aamulla menimme äitini kanssa kaupungin eläinlääkärin vastaanotolle. En unohda sitä reissua koskaan. Eläinlääkäri oli oikein hienovarainen ja asiallinen, Lennyn lähdönhetki oli kaunis. Lähes kymmenen vuoden yhteinen taival oli hetkessä ohi, vaikka sainkin aikaa sopeutua tilanteeseen. Lenny jäi vastaanotolle, josta se laitettiin eteenpäin tuhkattavaksi. Kotimatkalla pidin kädessäni Lennyn hihnaa ja itkin, tuntui tyhmältä lähteä kotiin ilman rakasta koiraa tietäen etten näe sitä enää koskaan. 

Nyt mulla on jäljellä paljon rakkaita muistoja. Jälkeenpäin sen todellakin tajuaa, että olisi ehkä pitänyt päästää aikaisemmin irti. Mutta lohduttavaa on, että Lennyllä on nyt hyvä olla. Se miksi Lenny oli mulle niin erityisen rakas ja jaksan vielä tänäkin päivänä puhua siitä niin paljon, johtuu siitä että Lennyn elinaikana mun elämässä todellakin tapahtui niin paljon kaikenlaista ja Lenny kulki aina mukana elämän myllerryksissä.