Pienin askelin eteenpäin

Vielä vuosi sitten ja viime kesänäkin, mulla oli niin sanotusti hyvä draivi päällä treenirintamalla sekä yleensäkin elämäntavat oli hyvällä mallilla. Syksyllä alkaneen sairasteluputken jälkeen tuli jalan loukkaantuminen ja myös muita treeni-intoa vieviä mutkia matkaan. Syksy ja loppuvuosi meni kaikkinensa melko sumussa, mutta onneksi se on nyt taakse jäänyttä aikaa ja siitä selvittiin. Elämään kuuluu niitä alamäkiä mutta onneksi myös näitä ylämäkiä :)

Viime kesältä vielä tyytyväinen muija :) 

Kun oli pikkuhiljaa alkanut lipsumaan asia kerrallaan terveellisemmistä elämäntavoista, oli aina vain vaikeampaa palata entiseen, vaikka tiesi että se on paaaaljon parempi. Jossain vaiheessa mulla oli ihan kauhea sokerikoukkukin päällä ja mietin jo välillä, että tarviikohan tässä jo ammattiapua :D Onneksi ei sentään.

Viime syksynä tunsin myös olevani epätyytyväinen moneenkin elämäni osa-alueeseen ja tuli mietittyä, mitä voisin tehdä jotta elämä tuntuisi pikkuisen keveämmältä. Mitään dramaattista ei näihin ajatuksiin liittynyt, ehkä jotain kolmenkympin kriisiä oli vain havaittavissa. Kovat pohdiskelut ja stressi esim. keskeneräisistä jumittavista opinnoista pisti sen verran mielen koville, että uniongelmat astuivat jälleen kuvioihin. 

Väsymys ja stressi ovat pahimpia vastuksia, kun halutaan pudottaa painoa ja saada kroppaa kuntoon. Vaikka pääpiirteittäin sain pidettyä syömiset jollain tasolla kurissa, niin jatkuvasti teki mieli kuitenkin muntata herkkua kitusiin. Aina löytyi hyvä syy ostaa karkkia tai keksipaketti milloin ketutukseen, ahistukseen tai vaikka sitten ihan sen kunniaksi että oli pitkästä aikaa parempi päivä! Voi hyvää päivää...

Vuoden vaihteen jälkeen aloitin uudet opiskelut ja samalla päätin myös, että nyt loppuu märehtiminen. En kuitenkaan ajatellut tehdä tällä kertaa virhettä, joka kyllä sopisi luonteelleni kuin nenä päähän. Eli hetimullekaikkinyt ja mielellään kaikki ylimääränen läski sais lähtä alle viikossa ja tilalle pitäs tulla lihaksia samantien. Päätin edetä rauhallisesti ja pienin askelin, laittaa asia kerrallaan homman kuntoon. 

Perussettiä :)

Vaihtoehtona oli pasta tai salaatti...ehkä melko rasvaista mutta parempi kuitenkin kuin pasta, tässä tilanteessa :)

Kun koulu nyt tammikuussa alkoi, tuli päivärytmiin enemmän säännöllisyyttä pitkään tehdyn vuorotyön jälkeen. Tykästyin uuteen opinahjooni ja koko uuteen alaan niin paljon, että koko elämänlaatu tuntui kohenevan rytinällä. Uniongelmatkin alkoivat väistyä hiljalleen ja ei tämä elo enää niin kurjalta tuntunutkaan. 

Aamupuurosta ja raejuustosta en ole luopunut missään vaiheessa!

Säännöllinen päivärytmi ja hyvin nukutut yöt saivat sen verran piristymään, että alkoi kummasti kiinnostaa taas se, mitä suuhunsa laittaa. Kaupasta on alkanut hiljalleen tarttua mukaan tuttuja ja turvallisia ruokia, ihan niinkuin hyvinä vanhoina aikoina :) Valintatilanteessa valitsen taas mielummin sen keveämmän vaihtoehdon ja eikä enää ole hälläväliä asennetta, jolla tekee hallaa itseään kohtaan ja vain pahentaa oloaan. Pientä hiomista tietenkin vielä on, mutta en halua olla liian ankara itseäni kohtaan. 

Kouluruokaa :)

Vaikka loukkaantuneella jalalla pystyi jo joulun aikaan kävelemään normaalisti, ei pidemmistä lenkeistä tai kyykkäämisestä tullut yhtään mitään. Muutaman lenkin koitin tehdä, mutta joka kerta tuli takapakkia eli turvotus ja kipu palasivat. Kerta toisensa jälkeen olin kovasti lähdössä salille, kyllähän siellä pystyy treenaamaan vaikka nilkka on paskana. Mutta ei vaan huvittanut, ei kertakaikkiaan. 

Nyt kun uni, lepo ja ruokavalioasioiden suhteen on löytynyt jonkinlainen kultainen keskitie, on aika panostaa viimeisimpänä muttei vähäisimpänä sitten siihen liikuntaan. Jalka on saanut parantua kevään aikana enkä ole sitä ns. turhaan rasittanut. Jonkin verran ollaan nyt kevään edetessä lenkkeilty ja olen jopa kerran tai pari hölkännytkin. Edelleenkään jalka ei ole täysin kunnossa ja voi olla, että se ei tuosta paljon kummemaksi tule...

 

Uskon, että kyllä tämä tästä taas lähtee rullaamaan. Eipä tästä oikeen ole suunta kuin ylöspäin. Kyllähän se harmittaa, että kunto on huonontunut ja kiloja on tullut takaisin mutta eipä homma paljon märehtimällä parane. Vielä kun sais taas poltteen salitreenamiseen...se on kuitenkin ollut mulle mieluinen on/off-harrastus vuosikausia. Sen verran oon jo saanut asiaa liikkeelle, että oon ostanut uuden treenikassin ja smartshakerin :D Niin ja tein Fitnesstukkuun tilauksen, jonka pitäis tulla tällä viikolla. Että kyllä tämä tästä ;) 

 

 

Surun varjostama pääsiäinen

Pääsiäinen on yleensä mukavaa aikaa, kevät on usein jo melko pitkällä ja valoisuus on lisääntynyt huomattavasti. Pimeä ja pitkä talvi alkaa olla kirjaimellisesti menneen talven lumia, taivaalta lämmittävä aurinko saa mielen hyvälle tuulelle ja hymyn huulille. 

Tämän vuoden pääsiäinen sujui aluksi rauhallisissa merkeissä. Vietin pitkänperjantain iltaa kotona äidin ja veljien kanssa, valmistin meille hieman juhlavampaa ruokaa ja leivoin myös pitkästä aikaa mangojuustokakkua, joka on perheemme lemppariherkkua. Muistin myös hyvissä ajoin hakea kaupasta jotain pientä siltä varalta, jos trullit koputtelevat oven takana. Kummasti pienet suklaamunat hupenivat kiposta ennen trullien saapumista...

Lauantaina heti aamupäivästä ensimmäiset trullit tulivat virpomaan, yhteensä pikkunoitia kävi 12 mikä on tosi paljon verrattuna aikaisempiin vuosiin. Onneksi namujen lisäksi meillä oli kolikoita varattuna pikkunoidille! Ensi vuonna täytynee hommata tuplasti enemmän munia ja namuja trulleille :) 

Lauantai-iltana mulla olikin sitten jo työilta tiedossa, kieltämättä olisi ollut kiva jäädä kotiin pääsiäisen viettoon ja myöhemmin lähteä kavereiden kanssa juhlistamaan kevättä...

  
Mukavasti alkanut pääsiäinen sai kuitenkin ikävän käänteen. Muutama tunti kerettiin tehdä hommia ihan hyvillä mielin, kunnes alkoi tapahtua... Kesken hommien työkaveri huudahtaa "Tuu kattoon!". Ensin en oikein tajunnut, kunnes työkaveri toistaa jo hieman isommalla volyymilla "Tuu kattoon!". Katson työpaikan ikkunasta ja edessä on ihan järkyttävät lieskat. Ensimmäiset ajatukset on, että keskustassa on tapahtunut isompi liikenneonnettomuus tai kerrostalo on syttynyt palamaan. Jatkan töitä pienestä säikähdyksestä ja huolesta huolimatta, kun toinen työkaveri tulee kännykän kanssa takahuoneesta ja kertoo kirkon olevan tulessa. Melkein samantien tajusimme, että puinen kotikirkkomme palaa maan tasalle eikä mitään ole enää tehtävissä. Tosi sekavat fiilikset oli aluksi, ei oikein tajunnut mitä tapahtuu. Seurasimme tapahtumaa noin tunnin, kirkko paloi todella nopeasti. Tunnin kuluessa selvisi myös, että kyseessä on tuhopoltto. 

  

Ylivieskan seurakunnan kirkko oli historiallisesti arvokas, hirsipuusta rakennettu ristikirkko, joka oli rakennettu vuonna  1786. Pienessä kaupungissamme kirkko oli maamerkki, keskustan ja varmasti koko pitäjämme upein rakennus. 

Kuva: Ylivieskan seurakunta 

Kaunis kirkkomme sisältä. Kuva: Ylivieskan seurakunta  

Vaikka lähes päivittäin tuli kuljettua kirkon ohi, tuli siihen luotua silmäys aina ja iltalenkeillä saattoi joskus jäädä ihailemaan upeaa maisemaa jokivarrelta. Kirkkomme oli jokirannassa, kaupungin sydämmessä. Läheltä löytyy myös meille kulttuurihistoriallisesti arvokkaat Savisilta ja Myllyaukio, jotka kaikki ovat paikallisia nähtävyyksiä. Alla oleva kuva on noin pari viikkoa sitten otettu ja viimeiseksi omaksi otoksekseni jäänyt maisemakuva, jossa ihan vähän myös kirkko näkyy.

  

Jokivarsimaisema Savisillalta kuvattuna. Kuva: Ylivieskan Seurakunta  

Henkilökohtaisesti en ole kovinkaan hengellinen ihminen, enkä nyt häpeäkseni edes muista koska viimeksi olisin kirkossa käynyt. Kuitenkin niin minulla, kuin monella monella muulla on kauniita muistoja kirkostamme. Yksi mukavimmista nuoruusmuistoistani on rippikoulun käynti, johon kirkko vahvasti liittyi. Itselleni rakkaimmat kirkkoon liittyvät muistot ovat juurikin perheemme juhlia, erityisesti omat ja sisarusten rippijuhlat sekä kouluun siunaamiset ovat jääneet mieleen. Myös isoisovanhempani ovat saateltu viimeiselle matkalleen tässä kirkossa ja heidän hautansa ovat kirkon hautausmaalla. Kun kirkon torni romahti palon aikana, jouduttiin se kaatamaan joelle päin. Juuri joen puolella ovat myös isoisovanhempieni haudat, joiden tilanteesta en vielä tiedä. 

Ylivieskan asukkaista yli 90% kuuluu kirkkoon ja tapahtuma on järkyttänyt asukkaita suuresti. Eilen työmatkalla ohi kulkiessani kirkon raunioilla oli paljon väkeä kerääntynyt katsomaan tuhon jälkiä, tunnelma oli surullisen hiljainen. Itsekin täytyi taas pysähtyä katsomaan näkymää, tuntui todella oudolta kun kauniin kirkon tilalla oli vain pelkät rauniot. Jatkaessani matkaa töihin, vastaan käveli iäkäs pariskunta käsikynkkää. Vanha rouva oli silminnähden todella surullinen pyyhkiessään kyyneleitä. Iäkkäämpiä ihmisiä tapahtunut koskettaa varmasti meitä nuorempia vieläkin enemmän, koska luonnollisesti heillä on enemmän muistoja rakkaasta kirkostamme. 

Kuten Ylivieskan kirkkoherra on todennut: "Elämä jatkuu, vaikka sydän itkee". 

Tyhjää...

 


 

 

Hiushommia!

Aloitin hiusten värjäämisen suhteellisen nuorena, yläasteikäisenä. Nuoruushan on tunnetusti kokeilujen aikaa ja kerkesinpäs teinivuosina olla niin blondi, punapää kuin brunettikin. Kovin paljon ei kuvamateriaalia ei näiltä vuosilta (onneksi) ole, joten säästytte nyt niiltä :)

Nyt aikuisempana oon viihtynyt niin ikään blondina, mutta ajoittain myös brunettena. Melkeenpä aina on mennyt niin, että hetken oon ollut blondina ja sitten alkanut haikaileen ruskeaa väriä. Ja toisinpäin. Siinäpä hiukset onkin sitten välillä ollut ihmeissään, mun hiuslaatu on vielä suomalaisittain ohuehko ja pehmeä. Joitakin vuosia sitten kyllästyin ylipäätään koko värjäysrumbaan ja hiusten huonoon kuntoon. Päätin alkaa kasvattamaan omaa väriä. Homman aloitin suht tummasta väristä ensin vaalentamalla, sitten raidoittamalla ja sitten annoin vaan hiusten kasvaa. Juurikasvu oli kieltämättä jäätävä, vaikka sävyeroa yritin pitää pienenä. Latvoja leikkaamalla tosin sai eroa "kurottua kiinni". Muutama vuosi meni kasvatusoperaatiossa ja olinkin sitten jonkin aikaa omalla värillä. Taival oli välillä tuskallinen, mutta lopussa kiitos seisoi tässäkin. Pikkuhiljaa aloitin hiusten värjäämisen ja homma oli huomattavasti mukavampaa, kun hiukset olivaat terveet ja hyväkuntoiset. 

Viimevuosina oon taas vaihdellut väriä, mutta enimmäkseen oon pysynyt blondina. Kuinkahan monta kertaa lie oon päättänyt blondausoperaation jälkeen, että NYT tämä vaalea saa sitten pysyä! Blondaus on kyllä melkoista raiskausta hiuksille, noin niinku karskisti sanottuna. Monesti oon saaanut kuulla, että kyllä tuo vaalea on sun väri! 

Viime syksynä

 

Viime syksynä alkoi blondaushommat kyllästyttää. Olin jonkin aikaa laittanut tyven raidoittamalla, mutta opiskelijabudjetilla elävänä ja itse melkeenpä aina kaikki hiushommat tehneenä laitoin raidat aina itse. Melkoista säätämistä kädet maitohapoilla, never again!

Syksyllä sitten päätin kokeilla juurikasvun värjäämistä tummalla hiussävytteellä. Valitsin kevytvärin marketin hyllyltä, Loreal Casting Creme Gloss ja sävyn Iced Truffle eli viileämpi sävyinen ruskea. 

Tykästyin tähän tumman ja vaalean yhdistelmään ja tässä viihdyinkin loppusyksyn ja nyt alkuvuoden. Omaan silmään tämä on parempi kuin kokonaan blondi. 

Jostain syystä aloin kuitenkin nyt keväällä kaipaamaan vielä enemmän vaihtelua hiuksiin. Jotain ihan muuta kuin vaaleaa tai tummaa. No sitten se idea iski yhtenä yönä...punainen! Muistaakseni yläasteella oon värjännyt punaisella ja muistan, että väri lähtee vaan kasvamalla. Punainen väri ole käynyt juurikaan edes mielessä, mutta nyt se jostain syystä tuntui ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Joten ei muutakuin tuumasta toimeen! Valitsin taas saman kevytvärin eli Loreal Castin Creme Glossin, mutta sävyä en enää muista. Olin juuri värjännyt tyven, joten laitoin punaista vaan vaaleisiin osioihin. Eli toisinsanoen värjäsin vain blondit osat hiuksista.

Eilen laitoin taas tyvikasvun piiloon ja levitinkin värin koko päähän, kun punainen on yllättäen haalistunut melko reilusti. Punainen tietysti paistaa pikkusen läpi, mutta se ei kyllä haittaa.

Jospa nyt sitten pysyisin jonkin aikaa brunettina...niin voi alkaa taas blondaileen :D No ei vaan ajatuksena olisi, että värjäisin ainoastaan kevytvärillä ja pääsääntöisesti vain tyvikasvun piiloon. Hoitavia sävyttäviä naamioita aion suosia jatkossakin, nyt mulla on käytössä Biozellin ruskeanpunainen joka kyllä toimii. Tarkoitus on siis saada hiukset taas parempaan kuntoon blondausten jäljiltä. Onneksi hius on uusiutuvaa! 

Lapsettomuus

Ajattelin pienen blogihiljaisuuden jälkeen aloittaa niinkin kevyellä aiheella kuin lapsettomuus. "Kyllä sinäkin sitten ymmärrät kun sulla on lapsia!". Onneksi tuota lausetta ei ole tarvinut kuulla nyt ihan hetkeen, mutta eipä ole montakaan viikkoa kun puolituntematon ihminen totesi hieman samansuuntaisesti. "Semmosta se kato on kun on lapsia". 

Tokikaan näiden lauseiden takana seisovat eivät välttämättä tarkoita sanomisillaan mitään pahaa, mutta aika usein äänensävy jolla asia ilmaistaan, kertoo jo aika paljon. Tietysti lapsen saaminen ja vanhempana oleminen on varmasti todella hienoa, sitä en tietysti kiellä. Ja sitä millaista vanhemmuus on, ei voi tietysti tietää ellei ole koskaan lasta saanut. Senkin minä ymmärrän. 

Hymypoikaa jälleen naurattaa <3 Kuva Anna Hyvölä 

 

Jos nyt hieman kärjistää asiaa, tuntuu joskus että joidenkin vanhempien mielestä ne joilla ei ole lapsia, eivät tiedä elämästä mitään. Valitettavasti olen parikin kertaa kuullut ja nähnyt omin korvin ja silmin kun joku toteaa aivan suoraan että "Ei sitä kyllä elämästä tiiä mitään ennenkuin on saanut lapsia". Ihan uskomattoman hullu toteamus, mun mielestä. Voihan se tietysti päteä tämän sanoja omalla kohdalla, mutta en lähtis kyllä todellakaan yleistämään. Täytyy olla melkoisen kapeakatseinen eikä todellakaan tiedä elämästä mitään, jos näin ajattelee. Mutta onneksi nämä tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. 

Lapsettomuutta on niin tahatonta kuin vapaaehtoista. Kaikki eivät välttämättä edes halua lapsia ja sitä on yllättävän monen vaikea ymmärtää. Ne joille lapsien hankkiminen on elämän tarkoitus ja perheen perustamisesta on haaveiltu jo nuoresta asti, vapaaehtoista lapsettomuutta on vaikea ymmärtää. Joskus kuulee, että monen nuoren naisen haaveammatti on äiti. 

No sitten kun on näitä ihmisiä, jotka päivittelevät meille lapsettomille näitä omia elämänviisauksiaan, ovatkohan he koskaan ennen sanallisen arkkunsa avaamista miettineet miksi tällä tyypillä ei ole lapsia? 

1. Jos oletetaan että kaikki tietää mistä vauvat tulee, tietää myös mitä vauvan tekemiseen tarvitaan. Niin, siihen tarvii ainakin perinteisin keinoin leipoessa kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa ihmistä (jos ihmislasta ollaan tekemässä). Jos sitä toista sopivaksi todettua osapuolta ei ole sattunut löytymään eikä lasta halua hankkia yksin tuloksena on lapsia yhteensä 0. 

2. Henkilökohtainen syy. Tämä voi olla vaikka ihan vaan sellainen, että ei yksinkertaisesti tunne lapsen hankkimisen olevan "oma juttu". Kenenkäänhän ei ole pakko hankkia lapsia, sitä ei ole missään laissa määrätty. Toisilla vaan ei tule vauvakuumetta eikä tunnu siltä, että biologinen kello tikittää kuin aikapommi, missään vaiheessa. Voi myös olla, että ihmisen elämässä on tapahtunut asioita, jotka vaikuttavat päätökseen olla hankkimatta lapsia. Jotkut sairaudet voivat itsessään aiheuttaa lapsettomuutta, mutta joskus jonkun sairauden kanssa elävät eivät halua juuri sairautensa vuoksi lapsia. Myös erilaiset traumaattiset kokemukset elämän aikana voivat vaikuttaa. Esimerkiksi jotkut traumat voivat lääkärin mukaan laukaista psyykeeseen liittyviä oireita oman biologisen lapsen saamisen jälkeen. Näitä henkilökohtaisia syitä olla hankkimatta lapsia on varmasti yhtä monta, kuin tämän päätöksen tehneitä henkilöitä on. 

3. Voi myös olla, että luontoäiti pistää jollakin tavalla vastaan. Periaatteessahan homman pitäisi olla yksinkertainen, oikea ajoitus ja eiku peitto heilumaan ja simbsalabim paksuna ollaan! Aina ei välttämättä mene kuin elokuvissa. Vaikka peittoa heiluttelis aamusta iltaan kuukauden jokaisena päivänä kuukaudesta toiseen, ei haikaraa välttämättä näy. Meillä naisilla syitä voivat olla esim. häiriöt munasarjoissa ja ennenaikainen munasarjojen toiminnan hiipuminen (eli munasarjat "lopettavat toimintansa"). Myös munasarjat voivat olla "tukossa" erilaisten kasvaimien vuoksi. Sitten voi olla myös, että raskaaksi tuleminen on suht helppoa mutta jostain syystä raskaus päättyy keskenmenoon kerta toisensa jälkeen. 

Siinäpä nyt ainakin joitain syitä, varmasti on monia monia muitakin enkä todellakaan ole asiantuntija aiheessa...tai no ehkä vähän ;) Pointtina tässä oli kuitenkin se, että joskus nämä ei edes loukkaaviksi tarkoitetut kommentit voivat tuntua todella pahalta. Varsinkin jos lapsettomalla on hieman "surkeampia aikoja" eli aihe on henkilökohtaisessa elämässä pinnalla. 

Omaan lapsettomuuteeni on useita syitä ja niistä on osa juurikin nuita, joita yllä luettelin. Ne mitä ne ovat, en lähde sen enempää erittelemään. Reilu viikko sitten olin Tampereella ja tapasin vihdoin veljen poikani. Minusta on siis hiljattain tullut ensimmäistä kertaa elämässäni täti. Tottakai rakastin tätä pientä ihmistä jo ennenkuin hän oli saapunut äitinsä masusta tänne maailmaan, mutta kyllä se sydämen pakahduttava onnen ja rakkauden tunne tätä pientä miestä kohtaan oli aivan uskomattoman voimakas. 

Tämä vierailu tietysti nosti pintaan ajatuksia ja tunteita, joita olen lapsettomuuteen liittyen käynyt läpi elämäni aikana. Täytyy myöntää, että viimeisenä yönä ennen kotiin lähtöä ajattelin asioita pitkälle yöhön ja tunsin olevani aika hukassa aiheen kanssa. Pää oli ehkä hieman pyörällään vielä monta päivää kotiin saapumisen jälkeen. 

Aika näyttää, mitä elämä tuo tullessaan. Mutta yksi asia on ainakin varma:

 
"Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan. Vaik leipä loppuis, vesikin, yksi pysyis kuitenkin. Minä sinua vaan" 

Maailman rakkain täti kultapoika <3 Kuva Anna Hyvölä