Surun varjostama pääsiäinen

Pääsiäinen on yleensä mukavaa aikaa, kevät on usein jo melko pitkällä ja valoisuus on lisääntynyt huomattavasti. Pimeä ja pitkä talvi alkaa olla kirjaimellisesti menneen talven lumia, taivaalta lämmittävä aurinko saa mielen hyvälle tuulelle ja hymyn huulille. 

Tämän vuoden pääsiäinen sujui aluksi rauhallisissa merkeissä. Vietin pitkänperjantain iltaa kotona äidin ja veljien kanssa, valmistin meille hieman juhlavampaa ruokaa ja leivoin myös pitkästä aikaa mangojuustokakkua, joka on perheemme lemppariherkkua. Muistin myös hyvissä ajoin hakea kaupasta jotain pientä siltä varalta, jos trullit koputtelevat oven takana. Kummasti pienet suklaamunat hupenivat kiposta ennen trullien saapumista...

Lauantaina heti aamupäivästä ensimmäiset trullit tulivat virpomaan, yhteensä pikkunoitia kävi 12 mikä on tosi paljon verrattuna aikaisempiin vuosiin. Onneksi namujen lisäksi meillä oli kolikoita varattuna pikkunoidille! Ensi vuonna täytynee hommata tuplasti enemmän munia ja namuja trulleille :) 

Lauantai-iltana mulla olikin sitten jo työilta tiedossa, kieltämättä olisi ollut kiva jäädä kotiin pääsiäisen viettoon ja myöhemmin lähteä kavereiden kanssa juhlistamaan kevättä...

  
Mukavasti alkanut pääsiäinen sai kuitenkin ikävän käänteen. Muutama tunti kerettiin tehdä hommia ihan hyvillä mielin, kunnes alkoi tapahtua... Kesken hommien työkaveri huudahtaa "Tuu kattoon!". Ensin en oikein tajunnut, kunnes työkaveri toistaa jo hieman isommalla volyymilla "Tuu kattoon!". Katson työpaikan ikkunasta ja edessä on ihan järkyttävät lieskat. Ensimmäiset ajatukset on, että keskustassa on tapahtunut isompi liikenneonnettomuus tai kerrostalo on syttynyt palamaan. Jatkan töitä pienestä säikähdyksestä ja huolesta huolimatta, kun toinen työkaveri tulee kännykän kanssa takahuoneesta ja kertoo kirkon olevan tulessa. Melkein samantien tajusimme, että puinen kotikirkkomme palaa maan tasalle eikä mitään ole enää tehtävissä. Tosi sekavat fiilikset oli aluksi, ei oikein tajunnut mitä tapahtuu. Seurasimme tapahtumaa noin tunnin, kirkko paloi todella nopeasti. Tunnin kuluessa selvisi myös, että kyseessä on tuhopoltto. 

  

Ylivieskan seurakunnan kirkko oli historiallisesti arvokas, hirsipuusta rakennettu ristikirkko, joka oli rakennettu vuonna  1786. Pienessä kaupungissamme kirkko oli maamerkki, keskustan ja varmasti koko pitäjämme upein rakennus. 

Kuva: Ylivieskan seurakunta 

Kaunis kirkkomme sisältä. Kuva: Ylivieskan seurakunta  

Vaikka lähes päivittäin tuli kuljettua kirkon ohi, tuli siihen luotua silmäys aina ja iltalenkeillä saattoi joskus jäädä ihailemaan upeaa maisemaa jokivarrelta. Kirkkomme oli jokirannassa, kaupungin sydämmessä. Läheltä löytyy myös meille kulttuurihistoriallisesti arvokkaat Savisilta ja Myllyaukio, jotka kaikki ovat paikallisia nähtävyyksiä. Alla oleva kuva on noin pari viikkoa sitten otettu ja viimeiseksi omaksi otoksekseni jäänyt maisemakuva, jossa ihan vähän myös kirkko näkyy.

  

Jokivarsimaisema Savisillalta kuvattuna. Kuva: Ylivieskan Seurakunta  

Henkilökohtaisesti en ole kovinkaan hengellinen ihminen, enkä nyt häpeäkseni edes muista koska viimeksi olisin kirkossa käynyt. Kuitenkin niin minulla, kuin monella monella muulla on kauniita muistoja kirkostamme. Yksi mukavimmista nuoruusmuistoistani on rippikoulun käynti, johon kirkko vahvasti liittyi. Itselleni rakkaimmat kirkkoon liittyvät muistot ovat juurikin perheemme juhlia, erityisesti omat ja sisarusten rippijuhlat sekä kouluun siunaamiset ovat jääneet mieleen. Myös isoisovanhempani ovat saateltu viimeiselle matkalleen tässä kirkossa ja heidän hautansa ovat kirkon hautausmaalla. Kun kirkon torni romahti palon aikana, jouduttiin se kaatamaan joelle päin. Juuri joen puolella ovat myös isoisovanhempieni haudat, joiden tilanteesta en vielä tiedä. 

Ylivieskan asukkaista yli 90% kuuluu kirkkoon ja tapahtuma on järkyttänyt asukkaita suuresti. Eilen työmatkalla ohi kulkiessani kirkon raunioilla oli paljon väkeä kerääntynyt katsomaan tuhon jälkiä, tunnelma oli surullisen hiljainen. Itsekin täytyi taas pysähtyä katsomaan näkymää, tuntui todella oudolta kun kauniin kirkon tilalla oli vain pelkät rauniot. Jatkaessani matkaa töihin, vastaan käveli iäkäs pariskunta käsikynkkää. Vanha rouva oli silminnähden todella surullinen pyyhkiessään kyyneleitä. Iäkkäämpiä ihmisiä tapahtunut koskettaa varmasti meitä nuorempia vieläkin enemmän, koska luonnollisesti heillä on enemmän muistoja rakkaasta kirkostamme. 

Kuten Ylivieskan kirkkoherra on todennut: "Elämä jatkuu, vaikka sydän itkee". 

Tyhjää...