Pirullinen matkakumppani

"Huono itsetunto on yksi pirullisimmista matkakumppaneista elämässä. Se värittää sanat ja teot ja saa epäilemään tarkoitusperiä. Huono itsetunto saattaa estää tavoittelemasta unelmia ja elämästä sellaista elämää kuin oikeasti haluaisi." (Havahtuminen 2016).

Tuossa lauseessa kiteytyy aika hyvin mun viimeaikaiset ajatukset. Itsetunto on siitä viheliäinen kaveri, että kun se on kertaalleen saanut kovan kolauksen niin seuraava kolaus saattaa sattua sitten kahta kauheammin. Ei välttämättä; riippuu tilanteesta ja asiasta sekä tietysti ihmisestä. Tässäkin kohtaa tulee muistaa, että ihminen on yksilö ja jokainen kokee asiat eri tavalla. Onneksi itsetuntoa voi myös kehittää ja se voi kehittyä ajan kanssa. On olennaisen tärkeää, että itsetuntoa aletaan kehittää jo lapsena. Lapsen itsetunnon kehityksessä suuri vastuu on aikuisella. 

Omalla kohdalla itsetunto on ollut aina enempi ja vähempi kiinni kiloista. Pahin epävarmuus on hälvennyt iän ja kilojen myötä. Mitä enempi elettyä elämää on takana, sitä enemmän sitä tiedostaa mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja millä on oikeasti väliä. Esimerkiksi se, mitä muut ajattelee ei merkkaa juurikaan mitään. Se merkitsee, mitä perheenjäsenet ja ystävät ajattelevat mutta muulla ei ole oikeastaan väliä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen ja ajatuksiin, mutta ne on yleensä hyvä pitää omana tietonaan eikä ainakaan tietoisesti loukata toista niillä. 

No se miksi nostin tämän aiheen esille, johtuu siitä että omalla kohdallani oon joutunut viime aikoina keräämään itsetunnon rippeitä melko paljon. Se on tuntunut tällä kertaa todella raskaalta ja vaikka pahin vaihe on ohi, tuntuu se silti...paskalta näin suoraan sanottuna. Toisaalta mun itsetunnolle on tehnyt todella hyvää aikaisempien opintojen edistyminen ja loppusuoralle saattaminen sekä uusien opintojen aloittaminen. Nyt musta tuntuu, että oon löytänyt sen oman jutun ammattillisesti ja tuntuu että voin olla siinä oikeasti hyvä. Se on tosi hyvä fiilis se! 

Omalla kohdalla pahiten itsetuntoa syö tilanne, jossa tajuat ettet kelpaa sellaisena kuin olet. Varsinkin kun olet jo ehtinyt luulla, että kelpaat ja se on tuntunut monien kolhujen jälkeen tosi hienolta. Kun matto vedetään alta ja sulle tehdään selväksi (taas kerran), että ulkoisesti ei taso riitä niin kyllä se syö naista. Tietystikkään ihmissuhteet ei aina ole ihan yksinkertaisia ja niihin liittyy monenlaisia haasteita, mutta jos pinnallisuus on liian vallitsevaa niin silloin ollaan kyllä kujalla (huom. mun mielestä, mullakin on oikeus siihen mielipiteeseen :D). Tällä kertaa ei siis oltu ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa todetaan että pitäis saada kiloja pois tai ainakaan niitä ei saa tulla lisää. 

Ymmärrän kyllä täysin, että hoikempi nainen on viehättävämpi kuin ylipainoinen. Se on vaan karu fakta, että ulkonäkö merkkaa paljon. Ulkonäköönhän sitä ensimmäisenä kiinnitetään yleensä huomio, luonnollisesti. Mutta mun mielestä on surullista, että nykymeininki menee kokoajan enempi siihen suuntaan, että ulkonäkö painaa vaakakupissa enemmän kuin se sisin. 

Luojan kiitos mulla on ympärillä ihmisiä, jotka on saanut tajuamaan että oon ihan hyvä näinkin. Jos se ei jollekkin riitä, niin ei voi minkään. Sitten täytyy vaan etsiä näyttävämpiä daameja. Ja jos joskus oon hoikempi ja satun sopimaan kriteereihin, niin turha tulla siinä vaiheessa enää yrittämään - juna tais mennä jo! Mun motivaatiota laihduttamiseen on myös vienyt nämä asiat, jotenkin sitä aattelee että pitääkö mun laihtua siksi että kelpaan jollekkin. Kun eihän se asia niin ole, tärkeintähän on että kelpaa itselleen. Sen kummempaa itsetunnon pönkitystä en tarvi, itsetunnosta on sentään jotain jäljellä ja pettymyksestä huolimatta pystyn jatkamaan elämää eteenpäin. 

Mikä oli tämän tarinan opetus? Sinä olet hyvä ja arvokas juuri tuollaisena kuin olet, älä muuta itseäsi miellyttääksesi toisia. 

Ja lopuksi lainaus Suhdesopan sivuilta: "Hyvän itsetunnon kanssa elämä on helpompaa, mutta huono itsetunto ei ole katastrofi".

 

Epäonnistumisten kohtaaminen painonpudotuksessa plus videopäiväkirjan pätkä

Oma pää. Se on se korvien väli siinä päässä, jolla on aivan erityisen suuri merkitys kun halutaan pudottaa painoa. Omalla kohdalla oon joutunut tämänkin asian opettelemaan kantapään kautta, niin kuin monta muutakin asiaa. Asenne ja se miten suhtaudut asioihin ylipäätään, vaikuttaa lopputulokseen oli kyseessä minkälainen projekti tahansa. 

 

Omalla kohdalla se suurin kompastuskivi painonpudotuksessa on tainnut aina olla se, miten suhtaudun epäonnistumisiin. Eli miten toimin niissä tilanteissa, kun lipsun ruokavaliosta ja sorrun johonkin ns. kiellettyyn hedelmään. Joillakin saattaa olla vähän sellainen hälläväliä-asenne kun eteen tulee repsahdus. Jos repsahtaa vaikka syömään litran jäätelöä niin ajatellaan vaan että no samapa tuo, yritetään ens maanantaina uudestaan. Itse olen myös ajattellut toisinaan noinkin, mutta sen lisäksi olen kokenut usein melkoista ahdistusta ja pettymystä. Joskus oon kyllä ottanut liiankin raskaasti jos on tullut repsahdus ja on jäänyt putki päälle eli ruokavalioon palaaminen on tuntunut vaikealta. 

Näiden repsahdusten aiheuttaman ahdingon vaikutusta suhteessa haluttuun lopputulokseen eli normaaliin painoon oon miettinyt ja tullut siihen lopputulokseen, että vaikutus on iiiiso miinus. Eli se miten raskaasti otan ne itseensä pettymisen hetket, syö vaan motivaatiota eikä edistä millään tavalla mun tavoitetta. Liiallinen itsensä mollaaminen ja vähättelly ylipäätään ei ole tervettä hommaa. Oon myös joutunut miettimään sitä, miksi sitten oon joskus edes ajattelut itsestäni niin vähättevästi ja enkä pitänyt itseäni suunnilleen yhtään minään tai minkään arvoisena. Luulen, että ne kaikki kommentit ja päin naamaa saadut naurut lihavasta ulkomuodosta on syöneet itsetuntoa vähän liikaakin ja jollain tavalla vääristäneet minäkuvaani eli sitä, miten näen itse itseni. Jos minäkuva on kielteinen, ihminen ei usko itseensä eikä omiin kykyihinsä. Onneksi oon päässyt näistä asioista aika hyvin yli ja minäkuva on nykyään positiivinen ja itsetunto on terve. Varmasti ikäkin on tehnyt tehtävänsä. 

 

 

Eli jos nyt joskus sortuu niihin herkkuihin, niin ei se maailma siihen kaadu. Se miten suhtaudun tilanteeseen, ratkaisee sen miten homma jatkuu. Jos nyt kuvitellaan tilanne, että oon vaikka seuraavat neljä viikkoa pilkun tarkasti ruokavaliolla ja tuleekin tilanne että käsi sujahtaa sinne karkkipussiin ja syön puoli kiloa irtokarkkeja, niin en polje itseäni alimpaan helvettiin vaan palaan reippaasti ruotuun välittömästi sortumisen jälkeen enkä jää märehtimään asiaa sen enempää. Tehty mikä tehty, sinne meni puoli kiloa karkkia. Mutta toivottavasti tämmöstä tilannetta nyt ei tulis :D 

Uskon että päättäväisyydellä ja selkeällä suunnittelulla plus sillä motivaatiolla on vaikutusta siihen, miten niistä repsahduksista selviää. Ja nyt kun oon saanut ajan kanssa miettiä taas näitä asioita viimeisten kuukausien aikana, niin mulla on huomattavasti varmempi olo itsestäni ja siitä, että tavoite on saavutettavissa ja mahdollisten repsahdusten tullessa oon vahvempi mitä ne repsahdukset eli selätän ne mennen tulle ja palatessa. 

 

Nyt jälkeen päin oon huomannut, että keväällä kovasta yrityksestä huolimatta tämä nainen oli ihan kujalla enkä oikein pystynyt keskittymään tässä painonpudotusprojektissa olennaiseen. Tulosta olisi pitänyt tulla ja mielellään nopeasti, mutta kaikki perusasiat oli päin pyllyä niin mun painohan vaan jojoili koko kevään eli haluttua tulosta ei tullut. 

Keväällähän alottelin myös pitämään videopäiväkirjaa ja muutamia pätkiä tässä katsoessani en tiennyt olisko itkenyt vai nauranut. Oon vissiin ollut vähän väsynyt tiukan opiskelu- ja työrupeaman jälkeen... Video on leikelty versio alkuperäisestä, olkaas hyvät!

 

Kiusaaminen, itsetunto ja ihmissuhteet

En ole paljoakaan käsitellyt blogiteksteissäni kiusaamista. Aihe on minulle hyvinkin tuttu ja ylipäätäänkin ajankohtainen. Varmasti jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä kokenut jonkinlaista kiusaamista; sisarusten välistä härnäämistä, koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista ja mitä näitä nyt on. Kiusaamistahan voi tapahtua melkein missä vain ja sitä voi olla monenlaista. Se voi olla pientä tai suurempaa, mutta ei koskaan hyväksyttävää. Kiusaaminen voi pahimmillaan tappaa. 

Jos se ei tapa, se voi pilata ja vaikuttaa elämään pitkän aikaa. Niin paljon kuin olenkin aina ollut kiusattujen puolella, en usko että kiusaajienkaan henkinen hyvinvointi voi olla kovin hyvällä mallilla. Yleensä tietynlaiselle käytökselle on jokin syy, kiusaajien tekojen takana voi olla oma paha olo. Toki kiusaaminen voi olla silkkaa typeryyttä tai jopa ajattelemattomuutta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. 

Omat kokemukseni kiusaamisesta eivät ole moniin kuulemiini tarinoihin verrattuna kovinkaan pahoja, vaikka nämä on taas niitä asioita joita ei ehkä kannattaisi lähteä vertailemaan. Mua on kiusattu koulussa ala-asteelta aina lukioon asti, mutta se ei ollut ihan sietämöntä kuitenkaan. Ala-asteella kiusaaminen ilmeni lähinnä nimittelynä eli läskiksi haukkumisena. Ennen yläasteelle siirtymistä se ehkä paheni, varsinkin kun olin aina se isoin tyttö ja kasvoin pituuttakin aika paljon ennen muita. Minusta povattiinkin pitkää tyttöä, mutta kuudennen luokan jälkeen pituutta ei enää tullut ja jäin 165 senttiä "pitkäksi". Muotoja alkoi tietysti tulla jo ennen yläasteelle menoa ja sainkin kuulla että mulla on hyllyvä lyllyvä pylly! Tämä kommentti kyllä on jälkeenpäin huvittanut. Myös se, että aikuiset ihmiset "kauhistelivat" ääneen että onpa iso tyttö! Vaikka enhän mä oikeesti mikään jättiläinen koskaan ollut. 

Yläasteaika oli jo astetta raskaampaa, mutta kelleppä murrosikäiselle ei olisi. Heti alussa jouduin etsimään uusia kavereita, koska ala-aste aikainen kaverini ei voinut enää olla seurassani vaan vietti aikaa "isompien" kanssa. Ikuisesti muistan ne sanat "Voin olla sun kanssa taas ehkä sitten ysillä kun nuo muut on lähteny amikseen". Fine! Nopeasti kuitenkin löytyi uusia kavereita ja sainkin yhden tosi hyvän kaverin. Poikakavereita alkoi olla yhellä jos toisella kaverilla ja itsekin olin tosi lääpällään muutamaan poikaan yläasteaikana. Yhtäkään näistä pojista en koskaan uskaltanut lähestyä :) Sain kommentteja siitä, että oon ihan nätti mutta liian lihava. Ajattelin sitten, että kaikki pojat aattelee musta näin eli turha elätellä toiveita ihastusten suhteen. Toki yläasteaikana ei tarvi vielä parisuhteita sen vakavemmin solmia, mutta kyllähän ne "alaks oleen?"-hommat kuuluu nuoruuteen. Kerran välitunnilla yks vanhempi poika huusi mun perään että: "Muuten ihan hyvännäkönen mut liian iso perse!". Hitto mikä ääliö, mutta okei; tää kaverihan oli ihan pentu vielä sillon. Kaikista "kipein" muisto yläasteajoilta oli se, että olin tooooosi ihastunut yhteen poikaan pitkän aikaa ja joskus oltiin jo pari sanaakin vaihdettu. Kerran yhtenä syksyisenä perjantai-iltana satuttiin saman illanviettopaikkaan ja olin tosi täpinöissään, kunnes tämä poika tulee ivallisesti kysymään; "Kuinka paljon sää Leena oikeen painat?" ja nauraa päälle. Arvata vaan voi kuinka paskalta se silloin tuntui. 

Lukioon mennessä olin niin iloinen, kun ajattelin että porukka on jo sen verran kypsää ettei kiusaamista varmaan ole. Varsinkin kun menin pienempään lukioon, enkä keskustan isoon lukioon. Lukiossa kiusaamista ei aluksi ollutkaan, mutta valitettasti yks kiusankappale siirtyi samaan kouluun kanssani ja siitähän se taas lähti. Lukioaikana kiusaamista ei jatkunut kovin kauan ja itsetunto alkoikin olla jo vähän parempi. 

Täysikäiseksi tullessa näihin ns. kiusallisiin tilanteisiin joutui baareissa. "Oho kattokaa mikä possu!", "Mikäs syöttöpossu täällä tiskillä on?", "Onko nyt pikkusen ylimäärästä tuossa sun perseessä?!", "Onko jääny vähä joulukiloja?" ja monta muuta hassun hauskaa kommenttia.  Ja kyllähän niistä joidenkin tyyppien ilmeistä ja päästä varpaisiin katseista näki mitä niiden mielessä liikkui.   Jossain vaiheessa laihdutin melko paljon ja kummasti aloin muuttumaan "seinäruususta" ihan kiinnostavaksi  misuksi. Kuten yksi lempparibloggaajistani omassa tekstissään totesi laihtumisestaan, että on surullista että se voi olla ihan vaan kymmenestä kilosta kiinni että sut huomataan. Aikuisiällä mun itsetunto jotenkin polkeutui taas melko syvälle suohon. Monesti ei oltu päästy edes baariin asti, kun jo menomatkalla sai kuulla kommenttia ulkonäöstä. Kännisiltä ihmisiltä toki, mutta ei se paljon auta kun se tuntuu silti yhtä pahalta. Olin jonkin aikaa myös baarissa töissä ja siellä sainkin sitten kommentteja asiakkailta... 

Toki mulle yritettiin aina sanoa, että näistä ilkeistä kommenteista ei kannata välittää mutta en vaan koskaan oo voinut olla välittämättä. Kyllä ne aina hetken aikaa ottaa päähän ja harmittaa, mutta toki ne unohtuu. Mutta ei tietysti kokonaan, enhän mä niistä nyt tässä kirjoittelis. Näitä ilkeitä kommentteja on tullut nyt aikuisiälläkin ihmeen paljon ja melko erikoisissakin tilanteissa. Sen mitä oon näistä puhunut kavereille ja joillekkin tuttavillekkin, niin ne on herättänyt hämmenystä. Mulla on ehkä ollut vaan tosi huonoa tuuria ja sattunut kohdalle ne ääliöt jotka päästelee suustaan mitä sattuu. 

Se miten nämä huonot kokemukset vaikuttaa itsetuntoon ja ihmissuhteisiin, on tietysti huono asia. Mulla on edelleen ajoittain tosi huono itsetunto, vaikkakin iän myötä oon saanut itsevarmuutta lisää (tietysti myös laihtumisen myötä) enkä enää jaksa oikeasti välittää mitä muut ajattelee. Edelleenkään en vaan meinaa luottaa ihmisiin ja lähipiirini onkin melko pieni. En kovin helposti päästä ihmisiä lähelle ja koen joskus tietyt sosiaaliset tilanteet melko ahdistavana. Vaikka olenkin asiakaspalvelutyössä ja joudun päivittäin tekemisiin uusien ihmisten kanssa, niin työtehtävistä selviän kyllä hyvin. Työssä on vaan se tietty rooli, jonka taakse on hyvä piiloutua.

Usein vieläkin ajattelen, että kukaan mies ei voi kiinnostua minusta niin kauan kuin olen ylipainoinen. Tiedän että se on tyhmästi ajateltu (ja lapsellista), mutta valitettavasti oon aikuisiälläkin saanut ns. pakit sen takia, että oon liian ylipainoinen. Toki jossain määrin ymmärrän senkin, että mielummin se paremman näköinen hoikka nainen, kuin huomiota herättävän suuri "kinkku". Pinnallista ajattelua, myönnetään. 

En jaksa silti olla katkera, se ei kuitenkaan auta mitään. Edelleenkin saan silloin tällöin kuulla kommentteja ulkonäöstäni, nimenomaan läskeistä. Tuntuu pahalta joo, mutta se ongelma on siellä toisessa päässä. Oon kuitenkin näiden ääliöiden yläpuolella eikä mun tarvi enää mennä "seiniä pitkin" ja varoa ettei vaan kukaan huomaa mun isoa olemusta. Aikuisemmalla iällä oon alkanut repimään huumoria näistä muodoistani ihan itsekin, välillä melko rajustikkin ettei kaikki kuulijat edes uskalla nauraa :D

Ja vielä tulee se päivä, että mä en oo enää ylipainoinen ja läski. Onhan sitä päivää tässä ooteltu jo, mutta kyllä se sieltä tulee vielä. Niin kauan kuin itse uskon itseeni, niin millään muulla ei oo väliä. 

Toivottavasti tämä teksti tavoittaa kohtalotovereita ja kommentointi on sallittua ellei jopa suotavaa :) Mikäli et halua julkisesti kommentoida tai haluat kertoa oman tarinasi, laita sähköpostia neenulife@gmail.com. Mielelläni kuulen muiden tarinoita ja jos vaan voin olla jotenkin tueksi ja turvaksi kiusatuille, mielelläni sen teen.