Kiusaaminen, itsetunto ja ihmissuhteet

En ole paljoakaan käsitellyt blogiteksteissäni kiusaamista. Aihe on minulle hyvinkin tuttu ja ylipäätäänkin ajankohtainen. Varmasti jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä kokenut jonkinlaista kiusaamista; sisarusten välistä härnäämistä, koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista ja mitä näitä nyt on. Kiusaamistahan voi tapahtua melkein missä vain ja sitä voi olla monenlaista. Se voi olla pientä tai suurempaa, mutta ei koskaan hyväksyttävää. Kiusaaminen voi pahimmillaan tappaa. 

Jos se ei tapa, se voi pilata ja vaikuttaa elämään pitkän aikaa. Niin paljon kuin olenkin aina ollut kiusattujen puolella, en usko että kiusaajienkaan henkinen hyvinvointi voi olla kovin hyvällä mallilla. Yleensä tietynlaiselle käytökselle on jokin syy, kiusaajien tekojen takana voi olla oma paha olo. Toki kiusaaminen voi olla silkkaa typeryyttä tai jopa ajattelemattomuutta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. 

Omat kokemukseni kiusaamisesta eivät ole moniin kuulemiini tarinoihin verrattuna kovinkaan pahoja, vaikka nämä on taas niitä asioita joita ei ehkä kannattaisi lähteä vertailemaan. Mua on kiusattu koulussa ala-asteelta aina lukioon asti, mutta se ei ollut ihan sietämöntä kuitenkaan. Ala-asteella kiusaaminen ilmeni lähinnä nimittelynä eli läskiksi haukkumisena. Ennen yläasteelle siirtymistä se ehkä paheni, varsinkin kun olin aina se isoin tyttö ja kasvoin pituuttakin aika paljon ennen muita. Minusta povattiinkin pitkää tyttöä, mutta kuudennen luokan jälkeen pituutta ei enää tullut ja jäin 165 senttiä "pitkäksi". Muotoja alkoi tietysti tulla jo ennen yläasteelle menoa ja sainkin kuulla että mulla on hyllyvä lyllyvä pylly! Tämä kommentti kyllä on jälkeenpäin huvittanut. Myös se, että aikuiset ihmiset "kauhistelivat" ääneen että onpa iso tyttö! Vaikka enhän mä oikeesti mikään jättiläinen koskaan ollut. 

Yläasteaika oli jo astetta raskaampaa, mutta kelleppä murrosikäiselle ei olisi. Heti alussa jouduin etsimään uusia kavereita, koska ala-aste aikainen kaverini ei voinut enää olla seurassani vaan vietti aikaa "isompien" kanssa. Ikuisesti muistan ne sanat "Voin olla sun kanssa taas ehkä sitten ysillä kun nuo muut on lähteny amikseen". Fine! Nopeasti kuitenkin löytyi uusia kavereita ja sainkin yhden tosi hyvän kaverin. Poikakavereita alkoi olla yhellä jos toisella kaverilla ja itsekin olin tosi lääpällään muutamaan poikaan yläasteaikana. Yhtäkään näistä pojista en koskaan uskaltanut lähestyä :) Sain kommentteja siitä, että oon ihan nätti mutta liian lihava. Ajattelin sitten, että kaikki pojat aattelee musta näin eli turha elätellä toiveita ihastusten suhteen. Toki yläasteaikana ei tarvi vielä parisuhteita sen vakavemmin solmia, mutta kyllähän ne "alaks oleen?"-hommat kuuluu nuoruuteen. Kerran välitunnilla yks vanhempi poika huusi mun perään että: "Muuten ihan hyvännäkönen mut liian iso perse!". Hitto mikä ääliö, mutta okei; tää kaverihan oli ihan pentu vielä sillon. Kaikista "kipein" muisto yläasteajoilta oli se, että olin tooooosi ihastunut yhteen poikaan pitkän aikaa ja joskus oltiin jo pari sanaakin vaihdettu. Kerran yhtenä syksyisenä perjantai-iltana satuttiin saman illanviettopaikkaan ja olin tosi täpinöissään, kunnes tämä poika tulee ivallisesti kysymään; "Kuinka paljon sää Leena oikeen painat?" ja nauraa päälle. Arvata vaan voi kuinka paskalta se silloin tuntui. 

Lukioon mennessä olin niin iloinen, kun ajattelin että porukka on jo sen verran kypsää ettei kiusaamista varmaan ole. Varsinkin kun menin pienempään lukioon, enkä keskustan isoon lukioon. Lukiossa kiusaamista ei aluksi ollutkaan, mutta valitettasti yks kiusankappale siirtyi samaan kouluun kanssani ja siitähän se taas lähti. Lukioaikana kiusaamista ei jatkunut kovin kauan ja itsetunto alkoikin olla jo vähän parempi. 

Täysikäiseksi tullessa näihin ns. kiusallisiin tilanteisiin joutui baareissa. "Oho kattokaa mikä possu!", "Mikäs syöttöpossu täällä tiskillä on?", "Onko nyt pikkusen ylimäärästä tuossa sun perseessä?!", "Onko jääny vähä joulukiloja?" ja monta muuta hassun hauskaa kommenttia.  Ja kyllähän niistä joidenkin tyyppien ilmeistä ja päästä varpaisiin katseista näki mitä niiden mielessä liikkui.   Jossain vaiheessa laihdutin melko paljon ja kummasti aloin muuttumaan "seinäruususta" ihan kiinnostavaksi  misuksi. Kuten yksi lempparibloggaajistani omassa tekstissään totesi laihtumisestaan, että on surullista että se voi olla ihan vaan kymmenestä kilosta kiinni että sut huomataan. Aikuisiällä mun itsetunto jotenkin polkeutui taas melko syvälle suohon. Monesti ei oltu päästy edes baariin asti, kun jo menomatkalla sai kuulla kommenttia ulkonäöstä. Kännisiltä ihmisiltä toki, mutta ei se paljon auta kun se tuntuu silti yhtä pahalta. Olin jonkin aikaa myös baarissa töissä ja siellä sainkin sitten kommentteja asiakkailta... 

Toki mulle yritettiin aina sanoa, että näistä ilkeistä kommenteista ei kannata välittää mutta en vaan koskaan oo voinut olla välittämättä. Kyllä ne aina hetken aikaa ottaa päähän ja harmittaa, mutta toki ne unohtuu. Mutta ei tietysti kokonaan, enhän mä niistä nyt tässä kirjoittelis. Näitä ilkeitä kommentteja on tullut nyt aikuisiälläkin ihmeen paljon ja melko erikoisissakin tilanteissa. Sen mitä oon näistä puhunut kavereille ja joillekkin tuttavillekkin, niin ne on herättänyt hämmenystä. Mulla on ehkä ollut vaan tosi huonoa tuuria ja sattunut kohdalle ne ääliöt jotka päästelee suustaan mitä sattuu. 

Se miten nämä huonot kokemukset vaikuttaa itsetuntoon ja ihmissuhteisiin, on tietysti huono asia. Mulla on edelleen ajoittain tosi huono itsetunto, vaikkakin iän myötä oon saanut itsevarmuutta lisää (tietysti myös laihtumisen myötä) enkä enää jaksa oikeasti välittää mitä muut ajattelee. Edelleenkään en vaan meinaa luottaa ihmisiin ja lähipiirini onkin melko pieni. En kovin helposti päästä ihmisiä lähelle ja koen joskus tietyt sosiaaliset tilanteet melko ahdistavana. Vaikka olenkin asiakaspalvelutyössä ja joudun päivittäin tekemisiin uusien ihmisten kanssa, niin työtehtävistä selviän kyllä hyvin. Työssä on vaan se tietty rooli, jonka taakse on hyvä piiloutua.

Usein vieläkin ajattelen, että kukaan mies ei voi kiinnostua minusta niin kauan kuin olen ylipainoinen. Tiedän että se on tyhmästi ajateltu (ja lapsellista), mutta valitettavasti oon aikuisiälläkin saanut ns. pakit sen takia, että oon liian ylipainoinen. Toki jossain määrin ymmärrän senkin, että mielummin se paremman näköinen hoikka nainen, kuin huomiota herättävän suuri "kinkku". Pinnallista ajattelua, myönnetään. 

En jaksa silti olla katkera, se ei kuitenkaan auta mitään. Edelleenkin saan silloin tällöin kuulla kommentteja ulkonäöstäni, nimenomaan läskeistä. Tuntuu pahalta joo, mutta se ongelma on siellä toisessa päässä. Oon kuitenkin näiden ääliöiden yläpuolella eikä mun tarvi enää mennä "seiniä pitkin" ja varoa ettei vaan kukaan huomaa mun isoa olemusta. Aikuisemmalla iällä oon alkanut repimään huumoria näistä muodoistani ihan itsekin, välillä melko rajustikkin ettei kaikki kuulijat edes uskalla nauraa :D

Ja vielä tulee se päivä, että mä en oo enää ylipainoinen ja läski. Onhan sitä päivää tässä ooteltu jo, mutta kyllä se sieltä tulee vielä. Niin kauan kuin itse uskon itseeni, niin millään muulla ei oo väliä. 

Toivottavasti tämä teksti tavoittaa kohtalotovereita ja kommentointi on sallittua ellei jopa suotavaa :) Mikäli et halua julkisesti kommentoida tai haluat kertoa oman tarinasi, laita sähköpostia neenulife@gmail.com. Mielelläni kuulen muiden tarinoita ja jos vaan voin olla jotenkin tueksi ja turvaksi kiusatuille, mielelläni sen teen.