Armoa itselle

Kuten aikaisemmista kirjoituksista on voinut päätellä, mun elämässä on ollut hyvin monta laihdutusyritystä. Ei tietysti voida puhua pelkästään yrityksistä, jos painoa on kuitenkin lähtenyt noin kaksikymmentä kiloa. Jotain on siis saatu aikaan. Viime kesänä pääsin vaakalukemalla uusiin ennätyksiin omissa tavoitteissa. Olin erittäin tyytyväinen ja kovasti porskutin eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Elämässä ei kuitenkaan aina voi tietää mitä tapahtuu ja joskus tapahtuu sellaisia asioita jotka vaikuttavat kokonaisvaltaisesti.

Toiset meistä ovat vahvempia ja kestävät enemmän, menevät eteenpäin vaikka läpi harmaan kiven, tapahtui mitä tapahtui. Sitten on taas ne, jotka herkemmin reagoivat ja ottavat asiat raskaammin. Itse taidan kuulua enemmän näihin jälkimmäisiin, vaikka yritän aina ajatella että periksi ei anneta. Iän myötä on ehkä enemmän alkanut sietämään alamäkiä, mutta siitä en pääse mihinkään että jos jossain asiassa menee päin persettä, niin se vaikuttaa sitten ihan kaikkeen mitä teen ja miten toimin. 

Viime syksynä tapahtuineiden asioiden johdosta mun hyvin edennyt projekti kropan suhteen tyssäsi melko hyvin, tästä oonkin avautunut jo. Näihin päiviin asti kerta toisensa jälkeen on mennyt niin, että kun yksi asia on selvinnyt ja siitä on päästy yli, on tullut lisää kuraa niskaan. Kaikkien asioiden takia mun voimat ja kiinnostus laihduttamiseen on ollut rehellisesti sanottuna melkeen täys nolla. Välillä oon noussut kuopastani ja päättänyt että nyt loppu narina ja aletaan hommiin. Sitten on taas tullu jotain ikävää eteen ja oon repsahtanut. 

Varsin hyvin tiedän että liikunnasta ja painonpudottamisesta ei sais tulla stressi. Mutta mulle on niistä tullut just se! Oon oikeestaan ollut ihan hiton kyllästynyt koko laihduttamiseen. Vaikka puhunkin tästä aina elämäntaparemonttina. Mutta siitähän tässä on kyse, että uusilla elämäntavoilla saan läskit pois. Viimeaikoina musta on vaan tuntuntut siltä, että mun koko elämä on ollut vaan yhtä laihdutusta. Jo pienenä ala-aste ikäsenä tyttönä jokaisella terkkarireissulla mulle sanottiin että painoa pitäs saada vähän pois ja käteen lyötiin erilaisia esitteitä ruokaympyrästä ja ravintosuosituksista. Lähes kaikkia laihdutuskeinoja on tullut kokeiltua. Yläasteella ysiluokalla aloitin eka kertaa painonvartijat. Kaalikeittokuuria taisin kokeilla myös yläasteikäisenä. Karppausta ja superdieettiä sitten aikuisempana. Että periaattessa oon tässä laihdutellu enempi ja vähempi parikymmentä vuotta, että ei ihme että kyllästyttää.

Noh eihän mun tässä tarvis valittaa, jos oisin kerralla hoitanut homman kuntoon aikanaan. Se laihduttaminenhan on niin helppoa, ei muutaku liikut enempi ja syöt vähempi! Että lopettas sen valittamisen ja alkas hommiin! Miten meitä ylipainosia onkin niin paljon, jos homma on niin helppoa... 

Stressaamista laihduttamisesta voisi helpottaa se, että olisin itselleni armollisempi. Mun silmät avautui tämän asian suhteen viikonloppuna töissä, kun ventovieras nainen alkoi kyselemään että oonko laihtunut ja sanoi että mun kasvot on kaventuntut paljon. Näen töissäni paljon ihmisiä enkä muista törmänneeni naiseen aikaisemmin. Mutta kommentti lämmitti mieltä ja erityisesti se, että nainen kertoi ihailevansa ihmisiä jotka pystyvät pudottamaan painoa. Kerroin hänelle kuinka painoni on vuoden pysynyt lähes samana eikä oikein etene tämä homma. Nainen sanoi että voin olla tyytyväinen saavutuksiini ja pitää olla itselle armollisempi. Jäin miettimään naisen lausetta tajusin itsekin, että mun pitäis tosiaan olla tyytyväisempi saavutukseeni ja ehkä hieman löysätä pipoa. 

Nyt kun oon saanut taas vähä tota kuraa tuolta niskasta pois ja mietittyä asioita uudelta kantilta, oon kaivanut ruokapäiväkirjan esille. Oon palannut puhtaampaan ja kevyempään ruokavalioon sekä alkanut taas liikkua, fiiliksen mukaan ilman stressiä :)