Edistymisen ja elon merkkejä

Elämä on tällä hetkellä siinä mielessä mukavaa, että mulla on ollut paljon tekemistä ja vieläpä enimmäkseen mieleistä sellaista. On nimittäin ollut aikoja, jolloin mä en oikeasti tehnyt töiden lisäksi oikeestaan yhtään mitään. Siis istuin vaan ja olin. Tein silloinkin vuorotyötä samassa paikassa, jossa olen edelleen osa-aikaisena, mutta silloin ihan viittä vuoroa viikossa. Ennen ja jälkeen työvuoron vaan enimmäkseen istuin koneella nollat taulussa ja ootin vaan joko nukkumaan menoa tai työvuoroon lähtöä. No kävin ehkä silloin tällöin lenkillä, silloinen koirani sai tarvittavan liikunnan juoksemalla entisen kotitaloni pihapiirissä ja pelloilla. Ruokavalio oli myös mitä oli ja varmasti vaikutti siihen, että ei tosiaan muuta jaksanut kuin vaan istua ja olla. Kotiin on aika helppoa jämähtää, mutta se ei tee hyvää kyllä pidemmän päälle kenellekkään. 

Ylläolevista kuvista oikean puoleiset puhuvat puolestaan... Kuvat on vuodelta 2009 ja vasemmalla oleva kuva viime kesältä. Pari vuotta kun mentiin eteenpäin vuodesta 2009 niin alkoi tapahtua kauan kaivattua muutosta painon kanssa. Kokeilin karppaamista sekä Fitfarmin ensimmäistä Superdieettiä. Paino tippui aika mukavasti ja palasin pitkästä aikaa salille. Aloitin elämänmuutoksen myötä myös opiskelut ja valmistuin jouluna 2011 ammattiopistosta. Syksyllä 2012 aloitin opinnot ammattikorkeakoulussa eli pientä reipastumista tuli muillakin elämän osa-alueilla. 

Tällä hetkellä elämä on melkoisen hektistä, ollut jo pidemmän aikaa. Välillä tuntuu, että oonkohan haukannut liian ison palan kakkua ja saanko pidettyä homman paketissa... Mutta mielummin näin päin, ehdottomasti. Nykyään tuntuu heti jos tulee vähän rauhallisempia hetkiä eikä ole äksiöniä, että turhaudun ja kaipaan tekemistä. Toisaalta hyvä välillä vähän höllätä ja toki osaan rauhoittua ja levähtää kun sen aika on. 

Ammattikorkeaopinnot on jääneet hyvä alun jälkeen vähän jumittamaan, ekana vuonnahan sain opintopisteitä kasaan todella reippaasti. Toinen vuosi meni jo vähä tahkeammin ja loppua kohti alkoi kyllä motivaatio koko opiskelua kohtaan laskemaan kuin lehmän häntä. Mutta periksi ei ole vieläkään annettu, vaikka välillä teki mieli jättää koko koulu kesken. Nyt mulla on jopa opparin väliesitysseminaari pidetty ja syksyllä esitän valmiin työn, vihdoin ja viimein! Eli tässä aletaan oikeesti olla siinä vaiheessa että valmistun jouluksi. Vaikka tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta, että valmistun koskaan :D 

Hoitsuopinnot on mennyt huomattavasti paremmin, ensimmäinen osio työssäoppimisineen on taputeltu ja kevät meni kyllä tosi nopeasti. Jos koko koulu menee näin vauhdilla niin kohtahan mää valmistun jo hoitsuksi! Täytyy kyllä sanoa, että motivaatio tässä toisessa opinahjossa on huomattavasti enemmän kohdillaan. Mulla oli aivan ihana työssäoppimispaikka esikoulussa, viiden viikon aikana ehti oppia tuntemaan pienen ryhmän lapset ja kyllä tuli kauhea ikävä lapsukaisia, kun harjoittelu tuli päätökseensä. Myöhemmin sain kuulla, että lapset ovat kyselleet mun perään eli tunne taisi olla molemmin puoleinen ;) Eskariryhmä tuli syömään mun työpaikalle pari viikkoa sen jälkeen, kun mun harjoittelu oli loppunut ja voi sitä jälleennäkemisen riemua <3 

Talvi ja kevät hurahtivat melko nopeasti ja tosiaan opintoja sain hyvin edistymään. Muilla elämän osa-alueilla olikin sitten vähän haastavampaa ja elämä tuntui jälleen melkoiselta hapuilulta. Mutta aina sitä vaan oppii kaikista pettymyksistä ja vastoinkäymisistä, muista ihmisistä ja mikä tärkeintä; itsestään. 

Mulla on kaiken kiiren keskellä takaraivossa kytenyt koko ajan ajatus siitä, että omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin pitäis panostaa enemmän. Välillä jopa stressasin asiasta, mutta tajusin onneksi että ei tässä nyt enää siitä asiasta kannata alkaa erikseen stressaamaan. Voin kyllä myöntää, että kevättalvella tuli syötyä karkkia ihan sikana :D Kevään edetessä ja hommien vähetyessä onneksi alkoi vähän tulemaan ryhtiliikettä. 

Työssäoppimisjaksolla tutustuin erääseen opettajaan ja hänen kanssaan tuli vaihdettua paljon ajatuksia erityisesti ravintoon liittyvistä asioista. Koin ehkä jonkinlaisen "valaistumisen" näiden kaikkien keskustelujen ja opettajalta saatujen vinkkien kautta. Sain paljon kirjavinkkejä ja hankinkin jo yhden opuksen luettavaksi. 

Melkeen kuin huomaamatta talven aikanaa hankittu pöhö ja turvotus alkaa olla poissa ja olo on kohentunut kaikinpuolin. Toki lisääntynyt valo ja kesän tulo on virkistänyt omalta osaltaan, mutta kyllä sokerin ja vehnän minimoiminen ruokavaliosta on tehnyt ihmeitä. Hiljalleen puhtaaseen ruokavalioon palaaminen on tapahtunut kuin itsestään. Oon suhtautunut ruokaan ehkä hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Enää en esimerkiksi kammoksu rasvaa kuin ruttoa vaan uskallan valita rasvaisemmankin vaihtoehdon, jos kyseessä on siis terveellistä rasvaa sisältävä ruoka-aine. Ainaisen rahkan syömisen vaihteluksi oon vetänyt välipalaksi kreikkalaista jogurttia ja ai että on hyvvää! 

Kuten kuvasta näkyy, edelleenkään en ole hoikka. Mutta olen kuitenkin terve ja se on pääasia. Keväällä teetin verikokeet ja katottiin mm. kilpirauhasarvot ja tehtiin sokerirasituskoe. Kaikki oli oikeinkin hyvin, ainoastaan verensokerit humahtaa välillä liian alas mutta parempi niin päin. No mitä tästä talvesta ja keväästä oppi? Ainakin sen, että jos elämäntilanne ei ole muutokselle suopea, sitä kannattaa suosiolla siirtää parempaan ajankohtaan. Kyllä se sieltä näköjään aina jossain vaiheessa tulee! Vaikka painoa on pari kiloa enemmän kuin vuosi sitten tähän aikaan, olen tyytyväinen ettei sitä ole vaikka kymmentä kiloa enemmän. 

 


 

    

 

 

Pirullinen matkakumppani

"Huono itsetunto on yksi pirullisimmista matkakumppaneista elämässä. Se värittää sanat ja teot ja saa epäilemään tarkoitusperiä. Huono itsetunto saattaa estää tavoittelemasta unelmia ja elämästä sellaista elämää kuin oikeasti haluaisi." (Havahtuminen 2016).

Tuossa lauseessa kiteytyy aika hyvin mun viimeaikaiset ajatukset. Itsetunto on siitä viheliäinen kaveri, että kun se on kertaalleen saanut kovan kolauksen niin seuraava kolaus saattaa sattua sitten kahta kauheammin. Ei välttämättä; riippuu tilanteesta ja asiasta sekä tietysti ihmisestä. Tässäkin kohtaa tulee muistaa, että ihminen on yksilö ja jokainen kokee asiat eri tavalla. Onneksi itsetuntoa voi myös kehittää ja se voi kehittyä ajan kanssa. On olennaisen tärkeää, että itsetuntoa aletaan kehittää jo lapsena. Lapsen itsetunnon kehityksessä suuri vastuu on aikuisella. 

Omalla kohdalla itsetunto on ollut aina enempi ja vähempi kiinni kiloista. Pahin epävarmuus on hälvennyt iän ja kilojen myötä. Mitä enempi elettyä elämää on takana, sitä enemmän sitä tiedostaa mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja millä on oikeasti väliä. Esimerkiksi se, mitä muut ajattelee ei merkkaa juurikaan mitään. Se merkitsee, mitä perheenjäsenet ja ystävät ajattelevat mutta muulla ei ole oikeastaan väliä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen ja ajatuksiin, mutta ne on yleensä hyvä pitää omana tietonaan eikä ainakaan tietoisesti loukata toista niillä. 

No se miksi nostin tämän aiheen esille, johtuu siitä että omalla kohdallani oon joutunut viime aikoina keräämään itsetunnon rippeitä melko paljon. Se on tuntunut tällä kertaa todella raskaalta ja vaikka pahin vaihe on ohi, tuntuu se silti...paskalta näin suoraan sanottuna. Toisaalta mun itsetunnolle on tehnyt todella hyvää aikaisempien opintojen edistyminen ja loppusuoralle saattaminen sekä uusien opintojen aloittaminen. Nyt musta tuntuu, että oon löytänyt sen oman jutun ammattillisesti ja tuntuu että voin olla siinä oikeasti hyvä. Se on tosi hyvä fiilis se! 

Omalla kohdalla pahiten itsetuntoa syö tilanne, jossa tajuat ettet kelpaa sellaisena kuin olet. Varsinkin kun olet jo ehtinyt luulla, että kelpaat ja se on tuntunut monien kolhujen jälkeen tosi hienolta. Kun matto vedetään alta ja sulle tehdään selväksi (taas kerran), että ulkoisesti ei taso riitä niin kyllä se syö naista. Tietystikkään ihmissuhteet ei aina ole ihan yksinkertaisia ja niihin liittyy monenlaisia haasteita, mutta jos pinnallisuus on liian vallitsevaa niin silloin ollaan kyllä kujalla (huom. mun mielestä, mullakin on oikeus siihen mielipiteeseen :D). Tällä kertaa ei siis oltu ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa todetaan että pitäis saada kiloja pois tai ainakaan niitä ei saa tulla lisää. 

Ymmärrän kyllä täysin, että hoikempi nainen on viehättävämpi kuin ylipainoinen. Se on vaan karu fakta, että ulkonäkö merkkaa paljon. Ulkonäköönhän sitä ensimmäisenä kiinnitetään yleensä huomio, luonnollisesti. Mutta mun mielestä on surullista, että nykymeininki menee kokoajan enempi siihen suuntaan, että ulkonäkö painaa vaakakupissa enemmän kuin se sisin. 

Luojan kiitos mulla on ympärillä ihmisiä, jotka on saanut tajuamaan että oon ihan hyvä näinkin. Jos se ei jollekkin riitä, niin ei voi minkään. Sitten täytyy vaan etsiä näyttävämpiä daameja. Ja jos joskus oon hoikempi ja satun sopimaan kriteereihin, niin turha tulla siinä vaiheessa enää yrittämään - juna tais mennä jo! Mun motivaatiota laihduttamiseen on myös vienyt nämä asiat, jotenkin sitä aattelee että pitääkö mun laihtua siksi että kelpaan jollekkin. Kun eihän se asia niin ole, tärkeintähän on että kelpaa itselleen. Sen kummempaa itsetunnon pönkitystä en tarvi, itsetunnosta on sentään jotain jäljellä ja pettymyksestä huolimatta pystyn jatkamaan elämää eteenpäin. 

Mikä oli tämän tarinan opetus? Sinä olet hyvä ja arvokas juuri tuollaisena kuin olet, älä muuta itseäsi miellyttääksesi toisia. 

Ja lopuksi lainaus Suhdesopan sivuilta: "Hyvän itsetunnon kanssa elämä on helpompaa, mutta huono itsetunto ei ole katastrofi".

 

Pienin askelin eteenpäin

Vielä vuosi sitten ja viime kesänäkin, mulla oli niin sanotusti hyvä draivi päällä treenirintamalla sekä yleensäkin elämäntavat oli hyvällä mallilla. Syksyllä alkaneen sairasteluputken jälkeen tuli jalan loukkaantuminen ja myös muita treeni-intoa vieviä mutkia matkaan. Syksy ja loppuvuosi meni kaikkinensa melko sumussa, mutta onneksi se on nyt taakse jäänyttä aikaa ja siitä selvittiin. Elämään kuuluu niitä alamäkiä mutta onneksi myös näitä ylämäkiä :)

Viime kesältä vielä tyytyväinen muija :) 

Kun oli pikkuhiljaa alkanut lipsumaan asia kerrallaan terveellisemmistä elämäntavoista, oli aina vain vaikeampaa palata entiseen, vaikka tiesi että se on paaaaljon parempi. Jossain vaiheessa mulla oli ihan kauhea sokerikoukkukin päällä ja mietin jo välillä, että tarviikohan tässä jo ammattiapua :D Onneksi ei sentään.

Viime syksynä tunsin myös olevani epätyytyväinen moneenkin elämäni osa-alueeseen ja tuli mietittyä, mitä voisin tehdä jotta elämä tuntuisi pikkuisen keveämmältä. Mitään dramaattista ei näihin ajatuksiin liittynyt, ehkä jotain kolmenkympin kriisiä oli vain havaittavissa. Kovat pohdiskelut ja stressi esim. keskeneräisistä jumittavista opinnoista pisti sen verran mielen koville, että uniongelmat astuivat jälleen kuvioihin. 

Väsymys ja stressi ovat pahimpia vastuksia, kun halutaan pudottaa painoa ja saada kroppaa kuntoon. Vaikka pääpiirteittäin sain pidettyä syömiset jollain tasolla kurissa, niin jatkuvasti teki mieli kuitenkin muntata herkkua kitusiin. Aina löytyi hyvä syy ostaa karkkia tai keksipaketti milloin ketutukseen, ahistukseen tai vaikka sitten ihan sen kunniaksi että oli pitkästä aikaa parempi päivä! Voi hyvää päivää...

Vuoden vaihteen jälkeen aloitin uudet opiskelut ja samalla päätin myös, että nyt loppuu märehtiminen. En kuitenkaan ajatellut tehdä tällä kertaa virhettä, joka kyllä sopisi luonteelleni kuin nenä päähän. Eli hetimullekaikkinyt ja mielellään kaikki ylimääränen läski sais lähtä alle viikossa ja tilalle pitäs tulla lihaksia samantien. Päätin edetä rauhallisesti ja pienin askelin, laittaa asia kerrallaan homman kuntoon. 

Perussettiä :)

Vaihtoehtona oli pasta tai salaatti...ehkä melko rasvaista mutta parempi kuitenkin kuin pasta, tässä tilanteessa :)

Kun koulu nyt tammikuussa alkoi, tuli päivärytmiin enemmän säännöllisyyttä pitkään tehdyn vuorotyön jälkeen. Tykästyin uuteen opinahjooni ja koko uuteen alaan niin paljon, että koko elämänlaatu tuntui kohenevan rytinällä. Uniongelmatkin alkoivat väistyä hiljalleen ja ei tämä elo enää niin kurjalta tuntunutkaan. 

Aamupuurosta ja raejuustosta en ole luopunut missään vaiheessa!

Säännöllinen päivärytmi ja hyvin nukutut yöt saivat sen verran piristymään, että alkoi kummasti kiinnostaa taas se, mitä suuhunsa laittaa. Kaupasta on alkanut hiljalleen tarttua mukaan tuttuja ja turvallisia ruokia, ihan niinkuin hyvinä vanhoina aikoina :) Valintatilanteessa valitsen taas mielummin sen keveämmän vaihtoehdon ja eikä enää ole hälläväliä asennetta, jolla tekee hallaa itseään kohtaan ja vain pahentaa oloaan. Pientä hiomista tietenkin vielä on, mutta en halua olla liian ankara itseäni kohtaan. 

Kouluruokaa :)

Vaikka loukkaantuneella jalalla pystyi jo joulun aikaan kävelemään normaalisti, ei pidemmistä lenkeistä tai kyykkäämisestä tullut yhtään mitään. Muutaman lenkin koitin tehdä, mutta joka kerta tuli takapakkia eli turvotus ja kipu palasivat. Kerta toisensa jälkeen olin kovasti lähdössä salille, kyllähän siellä pystyy treenaamaan vaikka nilkka on paskana. Mutta ei vaan huvittanut, ei kertakaikkiaan. 

Nyt kun uni, lepo ja ruokavalioasioiden suhteen on löytynyt jonkinlainen kultainen keskitie, on aika panostaa viimeisimpänä muttei vähäisimpänä sitten siihen liikuntaan. Jalka on saanut parantua kevään aikana enkä ole sitä ns. turhaan rasittanut. Jonkin verran ollaan nyt kevään edetessä lenkkeilty ja olen jopa kerran tai pari hölkännytkin. Edelleenkään jalka ei ole täysin kunnossa ja voi olla, että se ei tuosta paljon kummemaksi tule...

 

Uskon, että kyllä tämä tästä taas lähtee rullaamaan. Eipä tästä oikeen ole suunta kuin ylöspäin. Kyllähän se harmittaa, että kunto on huonontunut ja kiloja on tullut takaisin mutta eipä homma paljon märehtimällä parane. Vielä kun sais taas poltteen salitreenamiseen...se on kuitenkin ollut mulle mieluinen on/off-harrastus vuosikausia. Sen verran oon jo saanut asiaa liikkeelle, että oon ostanut uuden treenikassin ja smartshakerin :D Niin ja tein Fitnesstukkuun tilauksen, jonka pitäis tulla tällä viikolla. Että kyllä tämä tästä ;) 

 

 

Surun varjostama pääsiäinen

Pääsiäinen on yleensä mukavaa aikaa, kevät on usein jo melko pitkällä ja valoisuus on lisääntynyt huomattavasti. Pimeä ja pitkä talvi alkaa olla kirjaimellisesti menneen talven lumia, taivaalta lämmittävä aurinko saa mielen hyvälle tuulelle ja hymyn huulille. 

Tämän vuoden pääsiäinen sujui aluksi rauhallisissa merkeissä. Vietin pitkänperjantain iltaa kotona äidin ja veljien kanssa, valmistin meille hieman juhlavampaa ruokaa ja leivoin myös pitkästä aikaa mangojuustokakkua, joka on perheemme lemppariherkkua. Muistin myös hyvissä ajoin hakea kaupasta jotain pientä siltä varalta, jos trullit koputtelevat oven takana. Kummasti pienet suklaamunat hupenivat kiposta ennen trullien saapumista...

Lauantaina heti aamupäivästä ensimmäiset trullit tulivat virpomaan, yhteensä pikkunoitia kävi 12 mikä on tosi paljon verrattuna aikaisempiin vuosiin. Onneksi namujen lisäksi meillä oli kolikoita varattuna pikkunoidille! Ensi vuonna täytynee hommata tuplasti enemmän munia ja namuja trulleille :) 

Lauantai-iltana mulla olikin sitten jo työilta tiedossa, kieltämättä olisi ollut kiva jäädä kotiin pääsiäisen viettoon ja myöhemmin lähteä kavereiden kanssa juhlistamaan kevättä...

  
Mukavasti alkanut pääsiäinen sai kuitenkin ikävän käänteen. Muutama tunti kerettiin tehdä hommia ihan hyvillä mielin, kunnes alkoi tapahtua... Kesken hommien työkaveri huudahtaa "Tuu kattoon!". Ensin en oikein tajunnut, kunnes työkaveri toistaa jo hieman isommalla volyymilla "Tuu kattoon!". Katson työpaikan ikkunasta ja edessä on ihan järkyttävät lieskat. Ensimmäiset ajatukset on, että keskustassa on tapahtunut isompi liikenneonnettomuus tai kerrostalo on syttynyt palamaan. Jatkan töitä pienestä säikähdyksestä ja huolesta huolimatta, kun toinen työkaveri tulee kännykän kanssa takahuoneesta ja kertoo kirkon olevan tulessa. Melkein samantien tajusimme, että puinen kotikirkkomme palaa maan tasalle eikä mitään ole enää tehtävissä. Tosi sekavat fiilikset oli aluksi, ei oikein tajunnut mitä tapahtuu. Seurasimme tapahtumaa noin tunnin, kirkko paloi todella nopeasti. Tunnin kuluessa selvisi myös, että kyseessä on tuhopoltto. 

  

Ylivieskan seurakunnan kirkko oli historiallisesti arvokas, hirsipuusta rakennettu ristikirkko, joka oli rakennettu vuonna  1786. Pienessä kaupungissamme kirkko oli maamerkki, keskustan ja varmasti koko pitäjämme upein rakennus. 

Kuva: Ylivieskan seurakunta 

Kaunis kirkkomme sisältä. Kuva: Ylivieskan seurakunta  

Vaikka lähes päivittäin tuli kuljettua kirkon ohi, tuli siihen luotua silmäys aina ja iltalenkeillä saattoi joskus jäädä ihailemaan upeaa maisemaa jokivarrelta. Kirkkomme oli jokirannassa, kaupungin sydämmessä. Läheltä löytyy myös meille kulttuurihistoriallisesti arvokkaat Savisilta ja Myllyaukio, jotka kaikki ovat paikallisia nähtävyyksiä. Alla oleva kuva on noin pari viikkoa sitten otettu ja viimeiseksi omaksi otoksekseni jäänyt maisemakuva, jossa ihan vähän myös kirkko näkyy.

  

Jokivarsimaisema Savisillalta kuvattuna. Kuva: Ylivieskan Seurakunta  

Henkilökohtaisesti en ole kovinkaan hengellinen ihminen, enkä nyt häpeäkseni edes muista koska viimeksi olisin kirkossa käynyt. Kuitenkin niin minulla, kuin monella monella muulla on kauniita muistoja kirkostamme. Yksi mukavimmista nuoruusmuistoistani on rippikoulun käynti, johon kirkko vahvasti liittyi. Itselleni rakkaimmat kirkkoon liittyvät muistot ovat juurikin perheemme juhlia, erityisesti omat ja sisarusten rippijuhlat sekä kouluun siunaamiset ovat jääneet mieleen. Myös isoisovanhempani ovat saateltu viimeiselle matkalleen tässä kirkossa ja heidän hautansa ovat kirkon hautausmaalla. Kun kirkon torni romahti palon aikana, jouduttiin se kaatamaan joelle päin. Juuri joen puolella ovat myös isoisovanhempieni haudat, joiden tilanteesta en vielä tiedä. 

Ylivieskan asukkaista yli 90% kuuluu kirkkoon ja tapahtuma on järkyttänyt asukkaita suuresti. Eilen työmatkalla ohi kulkiessani kirkon raunioilla oli paljon väkeä kerääntynyt katsomaan tuhon jälkiä, tunnelma oli surullisen hiljainen. Itsekin täytyi taas pysähtyä katsomaan näkymää, tuntui todella oudolta kun kauniin kirkon tilalla oli vain pelkät rauniot. Jatkaessani matkaa töihin, vastaan käveli iäkäs pariskunta käsikynkkää. Vanha rouva oli silminnähden todella surullinen pyyhkiessään kyyneleitä. Iäkkäämpiä ihmisiä tapahtunut koskettaa varmasti meitä nuorempia vieläkin enemmän, koska luonnollisesti heillä on enemmän muistoja rakkaasta kirkostamme. 

Kuten Ylivieskan kirkkoherra on todennut: "Elämä jatkuu, vaikka sydän itkee". 

Tyhjää...