Surun varjostama pääsiäinen

Pääsiäinen on yleensä mukavaa aikaa, kevät on usein jo melko pitkällä ja valoisuus on lisääntynyt huomattavasti. Pimeä ja pitkä talvi alkaa olla kirjaimellisesti menneen talven lumia, taivaalta lämmittävä aurinko saa mielen hyvälle tuulelle ja hymyn huulille. 

Tämän vuoden pääsiäinen sujui aluksi rauhallisissa merkeissä. Vietin pitkänperjantain iltaa kotona äidin ja veljien kanssa, valmistin meille hieman juhlavampaa ruokaa ja leivoin myös pitkästä aikaa mangojuustokakkua, joka on perheemme lemppariherkkua. Muistin myös hyvissä ajoin hakea kaupasta jotain pientä siltä varalta, jos trullit koputtelevat oven takana. Kummasti pienet suklaamunat hupenivat kiposta ennen trullien saapumista...

Lauantaina heti aamupäivästä ensimmäiset trullit tulivat virpomaan, yhteensä pikkunoitia kävi 12 mikä on tosi paljon verrattuna aikaisempiin vuosiin. Onneksi namujen lisäksi meillä oli kolikoita varattuna pikkunoidille! Ensi vuonna täytynee hommata tuplasti enemmän munia ja namuja trulleille :) 

Lauantai-iltana mulla olikin sitten jo työilta tiedossa, kieltämättä olisi ollut kiva jäädä kotiin pääsiäisen viettoon ja myöhemmin lähteä kavereiden kanssa juhlistamaan kevättä...

  
Mukavasti alkanut pääsiäinen sai kuitenkin ikävän käänteen. Muutama tunti kerettiin tehdä hommia ihan hyvillä mielin, kunnes alkoi tapahtua... Kesken hommien työkaveri huudahtaa "Tuu kattoon!". Ensin en oikein tajunnut, kunnes työkaveri toistaa jo hieman isommalla volyymilla "Tuu kattoon!". Katson työpaikan ikkunasta ja edessä on ihan järkyttävät lieskat. Ensimmäiset ajatukset on, että keskustassa on tapahtunut isompi liikenneonnettomuus tai kerrostalo on syttynyt palamaan. Jatkan töitä pienestä säikähdyksestä ja huolesta huolimatta, kun toinen työkaveri tulee kännykän kanssa takahuoneesta ja kertoo kirkon olevan tulessa. Melkein samantien tajusimme, että puinen kotikirkkomme palaa maan tasalle eikä mitään ole enää tehtävissä. Tosi sekavat fiilikset oli aluksi, ei oikein tajunnut mitä tapahtuu. Seurasimme tapahtumaa noin tunnin, kirkko paloi todella nopeasti. Tunnin kuluessa selvisi myös, että kyseessä on tuhopoltto. 

  

Ylivieskan seurakunnan kirkko oli historiallisesti arvokas, hirsipuusta rakennettu ristikirkko, joka oli rakennettu vuonna  1786. Pienessä kaupungissamme kirkko oli maamerkki, keskustan ja varmasti koko pitäjämme upein rakennus. 

Kuva: Ylivieskan seurakunta 

Kaunis kirkkomme sisältä. Kuva: Ylivieskan seurakunta  

Vaikka lähes päivittäin tuli kuljettua kirkon ohi, tuli siihen luotua silmäys aina ja iltalenkeillä saattoi joskus jäädä ihailemaan upeaa maisemaa jokivarrelta. Kirkkomme oli jokirannassa, kaupungin sydämmessä. Läheltä löytyy myös meille kulttuurihistoriallisesti arvokkaat Savisilta ja Myllyaukio, jotka kaikki ovat paikallisia nähtävyyksiä. Alla oleva kuva on noin pari viikkoa sitten otettu ja viimeiseksi omaksi otoksekseni jäänyt maisemakuva, jossa ihan vähän myös kirkko näkyy.

  

Jokivarsimaisema Savisillalta kuvattuna. Kuva: Ylivieskan Seurakunta  

Henkilökohtaisesti en ole kovinkaan hengellinen ihminen, enkä nyt häpeäkseni edes muista koska viimeksi olisin kirkossa käynyt. Kuitenkin niin minulla, kuin monella monella muulla on kauniita muistoja kirkostamme. Yksi mukavimmista nuoruusmuistoistani on rippikoulun käynti, johon kirkko vahvasti liittyi. Itselleni rakkaimmat kirkkoon liittyvät muistot ovat juurikin perheemme juhlia, erityisesti omat ja sisarusten rippijuhlat sekä kouluun siunaamiset ovat jääneet mieleen. Myös isoisovanhempani ovat saateltu viimeiselle matkalleen tässä kirkossa ja heidän hautansa ovat kirkon hautausmaalla. Kun kirkon torni romahti palon aikana, jouduttiin se kaatamaan joelle päin. Juuri joen puolella ovat myös isoisovanhempieni haudat, joiden tilanteesta en vielä tiedä. 

Ylivieskan asukkaista yli 90% kuuluu kirkkoon ja tapahtuma on järkyttänyt asukkaita suuresti. Eilen työmatkalla ohi kulkiessani kirkon raunioilla oli paljon väkeä kerääntynyt katsomaan tuhon jälkiä, tunnelma oli surullisen hiljainen. Itsekin täytyi taas pysähtyä katsomaan näkymää, tuntui todella oudolta kun kauniin kirkon tilalla oli vain pelkät rauniot. Jatkaessani matkaa töihin, vastaan käveli iäkäs pariskunta käsikynkkää. Vanha rouva oli silminnähden todella surullinen pyyhkiessään kyyneleitä. Iäkkäämpiä ihmisiä tapahtunut koskettaa varmasti meitä nuorempia vieläkin enemmän, koska luonnollisesti heillä on enemmän muistoja rakkaasta kirkostamme. 

Kuten Ylivieskan kirkkoherra on todennut: "Elämä jatkuu, vaikka sydän itkee". 

Tyhjää...

 


 

 

Hiushommia!

Aloitin hiusten värjäämisen suhteellisen nuorena, yläasteikäisenä. Nuoruushan on tunnetusti kokeilujen aikaa ja kerkesinpäs teinivuosina olla niin blondi, punapää kuin brunettikin. Kovin paljon ei kuvamateriaalia ei näiltä vuosilta (onneksi) ole, joten säästytte nyt niiltä :)

Nyt aikuisempana oon viihtynyt niin ikään blondina, mutta ajoittain myös brunettena. Melkeenpä aina on mennyt niin, että hetken oon ollut blondina ja sitten alkanut haikaileen ruskeaa väriä. Ja toisinpäin. Siinäpä hiukset onkin sitten välillä ollut ihmeissään, mun hiuslaatu on vielä suomalaisittain ohuehko ja pehmeä. Joitakin vuosia sitten kyllästyin ylipäätään koko värjäysrumbaan ja hiusten huonoon kuntoon. Päätin alkaa kasvattamaan omaa väriä. Homman aloitin suht tummasta väristä ensin vaalentamalla, sitten raidoittamalla ja sitten annoin vaan hiusten kasvaa. Juurikasvu oli kieltämättä jäätävä, vaikka sävyeroa yritin pitää pienenä. Latvoja leikkaamalla tosin sai eroa "kurottua kiinni". Muutama vuosi meni kasvatusoperaatiossa ja olinkin sitten jonkin aikaa omalla värillä. Taival oli välillä tuskallinen, mutta lopussa kiitos seisoi tässäkin. Pikkuhiljaa aloitin hiusten värjäämisen ja homma oli huomattavasti mukavampaa, kun hiukset olivaat terveet ja hyväkuntoiset. 

Viimevuosina oon taas vaihdellut väriä, mutta enimmäkseen oon pysynyt blondina. Kuinkahan monta kertaa lie oon päättänyt blondausoperaation jälkeen, että NYT tämä vaalea saa sitten pysyä! Blondaus on kyllä melkoista raiskausta hiuksille, noin niinku karskisti sanottuna. Monesti oon saaanut kuulla, että kyllä tuo vaalea on sun väri! 

Viime syksynä

 

Viime syksynä alkoi blondaushommat kyllästyttää. Olin jonkin aikaa laittanut tyven raidoittamalla, mutta opiskelijabudjetilla elävänä ja itse melkeenpä aina kaikki hiushommat tehneenä laitoin raidat aina itse. Melkoista säätämistä kädet maitohapoilla, never again!

Syksyllä sitten päätin kokeilla juurikasvun värjäämistä tummalla hiussävytteellä. Valitsin kevytvärin marketin hyllyltä, Loreal Casting Creme Gloss ja sävyn Iced Truffle eli viileämpi sävyinen ruskea. 

Tykästyin tähän tumman ja vaalean yhdistelmään ja tässä viihdyinkin loppusyksyn ja nyt alkuvuoden. Omaan silmään tämä on parempi kuin kokonaan blondi. 

Jostain syystä aloin kuitenkin nyt keväällä kaipaamaan vielä enemmän vaihtelua hiuksiin. Jotain ihan muuta kuin vaaleaa tai tummaa. No sitten se idea iski yhtenä yönä...punainen! Muistaakseni yläasteella oon värjännyt punaisella ja muistan, että väri lähtee vaan kasvamalla. Punainen väri ole käynyt juurikaan edes mielessä, mutta nyt se jostain syystä tuntui ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Joten ei muutakuin tuumasta toimeen! Valitsin taas saman kevytvärin eli Loreal Castin Creme Glossin, mutta sävyä en enää muista. Olin juuri värjännyt tyven, joten laitoin punaista vaan vaaleisiin osioihin. Eli toisinsanoen värjäsin vain blondit osat hiuksista.

Eilen laitoin taas tyvikasvun piiloon ja levitinkin värin koko päähän, kun punainen on yllättäen haalistunut melko reilusti. Punainen tietysti paistaa pikkusen läpi, mutta se ei kyllä haittaa.

Jospa nyt sitten pysyisin jonkin aikaa brunettina...niin voi alkaa taas blondaileen :D No ei vaan ajatuksena olisi, että värjäisin ainoastaan kevytvärillä ja pääsääntöisesti vain tyvikasvun piiloon. Hoitavia sävyttäviä naamioita aion suosia jatkossakin, nyt mulla on käytössä Biozellin ruskeanpunainen joka kyllä toimii. Tarkoitus on siis saada hiukset taas parempaan kuntoon blondausten jäljiltä. Onneksi hius on uusiutuvaa! 

Lapsettomuus

Ajattelin pienen blogihiljaisuuden jälkeen aloittaa niinkin kevyellä aiheella kuin lapsettomuus. "Kyllä sinäkin sitten ymmärrät kun sulla on lapsia!". Onneksi tuota lausetta ei ole tarvinut kuulla nyt ihan hetkeen, mutta eipä ole montakaan viikkoa kun puolituntematon ihminen totesi hieman samansuuntaisesti. "Semmosta se kato on kun on lapsia". 

Tokikaan näiden lauseiden takana seisovat eivät välttämättä tarkoita sanomisillaan mitään pahaa, mutta aika usein äänensävy jolla asia ilmaistaan, kertoo jo aika paljon. Tietysti lapsen saaminen ja vanhempana oleminen on varmasti todella hienoa, sitä en tietysti kiellä. Ja sitä millaista vanhemmuus on, ei voi tietysti tietää ellei ole koskaan lasta saanut. Senkin minä ymmärrän. 

Hymypoikaa jälleen naurattaa <3 Kuva Anna Hyvölä 

 

Jos nyt hieman kärjistää asiaa, tuntuu joskus että joidenkin vanhempien mielestä ne joilla ei ole lapsia, eivät tiedä elämästä mitään. Valitettavasti olen parikin kertaa kuullut ja nähnyt omin korvin ja silmin kun joku toteaa aivan suoraan että "Ei sitä kyllä elämästä tiiä mitään ennenkuin on saanut lapsia". Ihan uskomattoman hullu toteamus, mun mielestä. Voihan se tietysti päteä tämän sanoja omalla kohdalla, mutta en lähtis kyllä todellakaan yleistämään. Täytyy olla melkoisen kapeakatseinen eikä todellakaan tiedä elämästä mitään, jos näin ajattelee. Mutta onneksi nämä tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. 

Lapsettomuutta on niin tahatonta kuin vapaaehtoista. Kaikki eivät välttämättä edes halua lapsia ja sitä on yllättävän monen vaikea ymmärtää. Ne joille lapsien hankkiminen on elämän tarkoitus ja perheen perustamisesta on haaveiltu jo nuoresta asti, vapaaehtoista lapsettomuutta on vaikea ymmärtää. Joskus kuulee, että monen nuoren naisen haaveammatti on äiti. 

No sitten kun on näitä ihmisiä, jotka päivittelevät meille lapsettomille näitä omia elämänviisauksiaan, ovatkohan he koskaan ennen sanallisen arkkunsa avaamista miettineet miksi tällä tyypillä ei ole lapsia? 

1. Jos oletetaan että kaikki tietää mistä vauvat tulee, tietää myös mitä vauvan tekemiseen tarvitaan. Niin, siihen tarvii ainakin perinteisin keinoin leipoessa kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa ihmistä (jos ihmislasta ollaan tekemässä). Jos sitä toista sopivaksi todettua osapuolta ei ole sattunut löytymään eikä lasta halua hankkia yksin tuloksena on lapsia yhteensä 0. 

2. Henkilökohtainen syy. Tämä voi olla vaikka ihan vaan sellainen, että ei yksinkertaisesti tunne lapsen hankkimisen olevan "oma juttu". Kenenkäänhän ei ole pakko hankkia lapsia, sitä ei ole missään laissa määrätty. Toisilla vaan ei tule vauvakuumetta eikä tunnu siltä, että biologinen kello tikittää kuin aikapommi, missään vaiheessa. Voi myös olla, että ihmisen elämässä on tapahtunut asioita, jotka vaikuttavat päätökseen olla hankkimatta lapsia. Jotkut sairaudet voivat itsessään aiheuttaa lapsettomuutta, mutta joskus jonkun sairauden kanssa elävät eivät halua juuri sairautensa vuoksi lapsia. Myös erilaiset traumaattiset kokemukset elämän aikana voivat vaikuttaa. Esimerkiksi jotkut traumat voivat lääkärin mukaan laukaista psyykeeseen liittyviä oireita oman biologisen lapsen saamisen jälkeen. Näitä henkilökohtaisia syitä olla hankkimatta lapsia on varmasti yhtä monta, kuin tämän päätöksen tehneitä henkilöitä on. 

3. Voi myös olla, että luontoäiti pistää jollakin tavalla vastaan. Periaatteessahan homman pitäisi olla yksinkertainen, oikea ajoitus ja eiku peitto heilumaan ja simbsalabim paksuna ollaan! Aina ei välttämättä mene kuin elokuvissa. Vaikka peittoa heiluttelis aamusta iltaan kuukauden jokaisena päivänä kuukaudesta toiseen, ei haikaraa välttämättä näy. Meillä naisilla syitä voivat olla esim. häiriöt munasarjoissa ja ennenaikainen munasarjojen toiminnan hiipuminen (eli munasarjat "lopettavat toimintansa"). Myös munasarjat voivat olla "tukossa" erilaisten kasvaimien vuoksi. Sitten voi olla myös, että raskaaksi tuleminen on suht helppoa mutta jostain syystä raskaus päättyy keskenmenoon kerta toisensa jälkeen. 

Siinäpä nyt ainakin joitain syitä, varmasti on monia monia muitakin enkä todellakaan ole asiantuntija aiheessa...tai no ehkä vähän ;) Pointtina tässä oli kuitenkin se, että joskus nämä ei edes loukkaaviksi tarkoitetut kommentit voivat tuntua todella pahalta. Varsinkin jos lapsettomalla on hieman "surkeampia aikoja" eli aihe on henkilökohtaisessa elämässä pinnalla. 

Omaan lapsettomuuteeni on useita syitä ja niistä on osa juurikin nuita, joita yllä luettelin. Ne mitä ne ovat, en lähde sen enempää erittelemään. Reilu viikko sitten olin Tampereella ja tapasin vihdoin veljen poikani. Minusta on siis hiljattain tullut ensimmäistä kertaa elämässäni täti. Tottakai rakastin tätä pientä ihmistä jo ennenkuin hän oli saapunut äitinsä masusta tänne maailmaan, mutta kyllä se sydämen pakahduttava onnen ja rakkauden tunne tätä pientä miestä kohtaan oli aivan uskomattoman voimakas. 

Tämä vierailu tietysti nosti pintaan ajatuksia ja tunteita, joita olen lapsettomuuteen liittyen käynyt läpi elämäni aikana. Täytyy myöntää, että viimeisenä yönä ennen kotiin lähtöä ajattelin asioita pitkälle yöhön ja tunsin olevani aika hukassa aiheen kanssa. Pää oli ehkä hieman pyörällään vielä monta päivää kotiin saapumisen jälkeen. 

Aika näyttää, mitä elämä tuo tullessaan. Mutta yksi asia on ainakin varma:

 
"Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan. Vaik leipä loppuis, vesikin, yksi pysyis kuitenkin. Minä sinua vaan" 

Maailman rakkain täti kultapoika <3 Kuva Anna Hyvölä   

 

 

 

 

Volyymiripset

Pari vuotta sitten pitkällisen harkinnan jälkeen päätin kokeilla ripsienpidennyksiä. Todella monella kaverilla ja tuttavalla oli jo ripsienpidennykset enkä enää malttanut olla testaamatta. Mua varoteltiin siitä, että näihin jää sitten koukkuun. Ja nyt vuosien jälkeen voin vaan todeta, että niin jää! Mutta mun mielestä tämä ei ole ollenkaan huono riippuvuus. Pakko myöntää, että itsekin ajattelin jossain vaiheessa näiden olevan melko pinnallista hommaa. Mutta onhan nämä vaan helkkarin käytännölliset ja hyvännäköset! 

Olin tässä jonkin aikaa ilman pidennyksiä ja ajattelinkin jo, että voisin käydä laitattamassa uudet ripset vasta keväällä tai kesällä. Nyt kun aloitin uudet opiskelut ja koulu on alkanut lähes päivittäin puoli yhdeksän aikaan, ei ole ollut hääviä aamuisin tämän naaman kanssa :D Tykkään kyllä meikata, mutta aamut ei vaan muutenkaan ole mun juttu. Ainakaan aikaiset ja kiireiset. Kiireen kyllä aiheutan ihan itse, mutta kuitenkin...

Ilman pidennyksiä omilla ripsillä ja meikattuna

 

Suhteellisen kiireistä elämää viettäville nämä ripsienpidennykset tuovat helpotusta arkeen, kun peilin edessä ei aamuisin mene kauan. Itse selviän naaman maalauksesta pidennyksien kanssa noin 10-15 minuutissa, mutta ilman menee melkein puoli tuntia. Riippuu tietysti aina mihin on menossa jne. Asiakaspalvelutyötä kun olen vuosikausia tehnyt, en halua mennä töihin ihan seinästä revityn näkösenä. Itsestä huolehtiminen ja välittäminen on myös toisista välittämistä. 

Mulla on melko isot silmät, joiden malli on vielä sellainen että näytän ilman silmämeikkiä melko valjulta ja väsyneeltä. Muutaman kerran oon ilman silmämeikkiä mennyt töihin ja kouluun, yllättäen multa on heti kysytty onko krapula vai oonko sairas... 

Darra vai kipiä? Ei kun vaan ihan naturelli-elli! 

Päätin sitten vähän helpottaa elämää ja aamuja... Kurvasin tänään läpi lumen ja jään Ninan luo ja nyt mulla on taas ihanat volyymiripset! Oon jälleen tosi tyytyväinen. 

Alla olevissa kuvissa näkee hyvin eron, joka on kieltämättä iso..

Volyymiripsiä ja klassisia ripsienpidennyksiä saa eri pituisina ja paksuisinakin ymmärtääkseni, myös kaarevuuksissa on eroja. Itse oon suosinut melko näyttävää mallia, kaarevuus mun ripsissä on D ja pituus on tällä hetkellä 14mm. Mikäli haluaa mahdollisimman luonnollisen näköiset ripsienpidennykset, niin sekin kyllä onnistuu. 

Mun ripset on siis laittanut Nina, jonka löytää Facebookista tämän linkin kautta By Nina 

Facebookin kautta voi myös varata aikaa ripsien laittoon tai huoltoon. Myös muita palveluita löytyy, kannattaa tutustua Facebook-sivuihin!  

Mukavaa viikon jatkoa kaikille! Nauttikaa mukavista talvikeleistä :) 

 

Valot pimeyksien reunoilla

Ensimmäiset pari viikkoa lähihoitajaopintoja olis nyt takana. Vaikka aika paljon oli etukäteen tullut tutkittua sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon sisältöä, on sen monipuolisuus yllättänyt jo nyt. Kun aikanaan valmistun, on mahdollisuudet työllistyä todella hyvät. Ja erittäin monipuoliset, riippuen tietysti mihin suuntautuu. Jos innostusta riittää, voi suuntautua vaikka kahteenkin osaamisalaan. Ja tietysti oon suunnitellut jo jatko-opintoja. Tällä alalla mahdollisuudet jatkokouluttautumiseen ovat myös todella monipuoliset. Omaa suuntautumista en osaa vielä varmaksi sanoa, toki pari melko varmaa vaihtoehtoa on jo, mutta mieli voi muuttua vielä monet kerrat. 

Ensimmäisten koulupäivien aikana kävi kerran ihan pienen hetken mielessä ajatus, onko tämä nyt sittenkään mun juttu. Mutta ajatus meni samantien ohi. Liekkö johtui jostain alkujännityksestä ja väsymyksestä, en ensimmäisien päivien välisinä öinä saanut kovin hyvin nukuttua koska iltaisin tuli mietittyä mennyttä ja tulevaa koulupäivää. Olin kertakaikkiaan niin innoissani ja tyytyväinen, että silmät pyöreänä hymyssä suin menin kuitenkin iltaisin nukkumaan :D 

Kahdessa viikossa on tullut todella paljon asiaa, periaatteessa jollain tasolla tuttua mutta toki paljon uutta. Ollaan lähdetty ihmisen elinkaaren alkupäästä, eli syntymästä ja varhaislapsuudesta. Kuten oon joskus kirjoitellut, oon suurperheen vanhin lapsi. Jo alle kymmenen vuotiaana hoidin vauvaa kuin "vanha tekijä". Vauvan käsittely tuli luonnostaan ja vaihtelin vaippaa pikkuveljelle pyytämättäkin. Vaikka tuskinpa multa semmosta varmaan edes pyydettiin, minä halusin. Olin sellainen "pikkumamma". Oon myös meidän äidin puolen "serkussarjan" vanhin ja suurin osa mun serkuista on mua paljon nuorempia, tällä hetkellä nuorimmat ovat kovasti alle kouluikäisiä. 

Nyt opintojen alussa ollaan aika paljon käsitelty esimerkiksi arvomaailmaan ja ihmisyyteen liittyviä asioita ja on joutunut kyllä aika paljon pohtimaan myös omaa elämää. Viime syksynähän mulla oli pientä kriisin poikasta oman elämäni kanssa ja silloinkin tuli vatkattua vähän samoja asioita. Mutta nyt koulussa asiat on nähnyt hieman eri valossa, huomattavasti positiivisemmin. Meidän ryhmässä on noin parikymmentä opiskelijaa, ollaan kaikki eri-ikäisiä ja hyvin erilaisista elämäntilanteista ja taustoista. Meillä on ainakin mun mielestä tosi hyvä yhteishenki ja porukka, ollaan paljon keskusteltu ja käyty läpi toistemme elämään liittyviä asoita. Pienemmissä ryhmissä kun ollaan tehty ryhmätöitä, ollaan jopa avauduttu melko aroistakin aiheista keskenämme. Tämä kertoo mun mielestä siitä, että jonkinlainen luottamus on jo parin viikon tiiviin yhdessäolon aikana kehittynyt. Erityisesti tänään koin saavani suorastaan "vertaistukea" yhtä ryhmätyötä tehdessäni. 

Kaiken kaikkiaan on tuntunut hyvältä pohtia vielä näitä asioita, on tuntunut suorastaan terapeuttiselta. Opettajilta saa kuitenkin ammattilaisen näkökulmaa moniin asioihin ja sitä itsekin hoksaa ajatella asioita aivan eri kantilta kuin ennen. Ja tosiaankin erilaisten elämäntarinoiden kuuleminen tuo taas erilaista näkemystä. Ei kellään ole helppoa aina eikä elämä mene kuin elokuvissa. 

Viikkojen aikana on myös korostunut se, että meidän tulevien hoitajien tulee olla tasapainossa ja sinut itsemme kanssa. Tämän asian tärkeys on todellakin korostunut ja onhan se niin, että kun on sinut itsensä kanssa niin on helppo hyväksyä myös muut, ne täysin erilaisetkin ihmiset kuin mitä itse on. Vaikka eipä siinä, oon mielestäni ollut aina melko suvaitsevainen mutta nyt ehkä ymmärtää vielä paremmin. 

Oon niin iloinen tästä uudesta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatistani, näen nyt tulevaisuuteni huomattavasti valoisampana kuin esimerkiksi vielä puoli vuotta sitten kun tuntui, että oon ehkä vähän hukassa. 

                                  "Muista että ne kaikki suurimmat kauhut 

                                  On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne 

                                  Ja kädestäs löydät niihin avaimet 

                                  Ja ett on helpompi antaa muille anteeksi, 

                                  kuin jäädä kaunaan kiinni.." Apulanta

Uusi vuosi ja taas uudet kujeet

Hellurei ja hellät tunteet pitkästä aikaa! Kuten joulun aikaan lupailin, alan (toivottavasti) kirjoitella blogia vähän reippaammin uuden vuoden kunniaksi. Uusi vuosi on alkanut ja ensimmäinen kuukausi alkaa vedellä viimeisiään. Uskomattoman  nopeasti taas aika rientää. Talvi on alkanut tuntua jo melko pitkältä eikä tammikuun kireät pakkaset ole yhtään helpottaneet fiilistä. Onneksi kevät on tuloillaan ja aurinko jo paistaa, kohta on taas kesä ;) 

Uusi vuosi on lähtenyt liikkeelle ihan mukavasti ja vuodesta 2015 jäi käteen monta hyvää opetusta. Menneeseen vuoteen mahtui jälleen monenlaista, mutta pääpiirteittäin vuosi oli mielestäni onnistunut. Syksyllä alkoi sairasteluputki ja loukkasin nilkkanikin, lisäksi se kuuluisa kolmenkympin kriisi sitten kuitenkin tuli. Oli ehkä liikaa aikaa miettiä asioita ja tuntui välillä, että pää on aivan solmussa ajatuksista. Mutta tulipahan mietittyä tärkeitä asioita ja tehtyä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. 

Oon koittanut tehdä suunnitelmia ja päätöksiä nyt enemmän tunteella kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden loppupuolella kaksi entistä työkaveriani menehtyi, kohtalaisen nuorena. Erityisesti toisen työkaverini kuolema pysäytti todella, koska se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä syksyisenä aamuna, kesken työmatkan kaimani elämä päättyi liikenneonnettomuudessa. 

Syksy ja loppuvuosi oli siis melkoista tunteiden myllerrystä. Elämän arvaamattomuus näytti puolensa ja se pisti miettimään omaakin elämää hieman eri tavalla. Toinen entisistä työtovereistani oli saattohoitovaiheessa todennut jotenkin näillä sanoin: "Eläkää sitä elämää täysillä ja huolehtikaa läheisistänne." Niimpä. Pitäis koittaa muistaa, että elämä on tässä ja nyt. 

 

Yksi isoimmista askelista oli hakeutua opiskelemaan alalle, joka on aina enemmän ja vähemmän ollut mielessä. Syksyllä asioita pyöritellessä päätin että se on nyt tai ei koskaan. Laitoin hakemuksen menemään, sain kutsun soveltuvuuskokeeseen, kävin soveltuvuuskokeessa ja nyt viime maanantaina eli 18.1.2016 aloitin sosiaali-ja terveysalan perustutkinnon opiskelun. Eli ravintola-ala saa jäädä ja liiketalouden opiskelut ammattikorkeakoulussa viedään jossain vaiheessa päätökseen. Enpä jaksa kyllä uskoa, että mun opiskelut jää vielä tähänkään. Oon jo miettinyt että mitäs sitten seuraavaksi haluan opiskella :D Mutta elinikäinen oppiminen on vaan hyvä juttu. Se mikä musta tulee isona, on vielä arvoitus. No ainakin oon tarjoilija, keväällä toivottavasti tradenomi ja vajaan parin vuoden päästä myös lähihoitaja. Haluaisin olla myös opettaja. Ja yrittäjä. Eiku niin oonhan mää jo yrittäjä. Mutta haluaisin myös elättää itseni itse. Jännityksellä jään odottamaan, mitä tuleman pitää. 

 

No mitäpä muuta. Terveellisten elämäntapojen vaaliminen on mennyt vähän...no vähän päin persettä suomeksi sanottuna. Ruokailut on pääpiirteittäin mennyt normaalisti, mutta en ole vanhaan malliin kiinnittänyt huomita ruoan laatuun enkä pahemmin määräänkään. Tullut ehkä vähän elettyä "kuin viimeistä päivää" ruoan suhteen. Mutta tiedättekö kun oot lapsesta asti joutunut miettimään melkeinpä jokaista suupalaasi ja tuntenut huonoa omaa tuntoa joskus jopa kaikesta, mitä suuhusi laitat niin kyllä sitä välillä haluaa ja tarvii olla laskematta ja miettimättä. 

Puntarilla ei ole tullut hypittyä kovinkaan tiheästi, viimeksi pari päivää sitten ja kyllähän se jonkin verran enempi näyttää kuin viime syksynä. Samat vaatteet mahtuu edelleen päälle, mutta kyllähän tuo peilikuva ei ole yhtä miellyttävä kuin esimerkiksi viime kesänä. Välillä pelottaa ajatus, että tällä menolla oon takasin lähtöpisteessä. 

Mutta peliähän ei ole vielä menetetty ja ei pitäis valittaa, jos ei itse tee asioille mitään. Mutta se valittaminen ja itsesäälissä kieriskelyhän on ihan helevetin helppoa. Se nyt vaan on oma valinta, makaako sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä, suklaalevy toisessa ja märehtii kuin saamaton on VAI vetääkö verkkarit jalkaan, iskee koiralle hihnan kaulaan ja lähtee ulos reippailemaan. 

Vois muuten lähteä koiran kanssa pienelle iltakävelylle, nilkka ei edelleenkään tykkää yli puolen tunnin lenkeistä. Söin muuten tuossa suklaata ruoan päälle. Mukavaa viikonloppua kaikille!