Valot pimeyksien reunoilla

Ensimmäiset pari viikkoa lähihoitajaopintoja olis nyt takana. Vaikka aika paljon oli etukäteen tullut tutkittua sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon sisältöä, on sen monipuolisuus yllättänyt jo nyt. Kun aikanaan valmistun, on mahdollisuudet työllistyä todella hyvät. Ja erittäin monipuoliset, riippuen tietysti mihin suuntautuu. Jos innostusta riittää, voi suuntautua vaikka kahteenkin osaamisalaan. Ja tietysti oon suunnitellut jo jatko-opintoja. Tällä alalla mahdollisuudet jatkokouluttautumiseen ovat myös todella monipuoliset. Omaa suuntautumista en osaa vielä varmaksi sanoa, toki pari melko varmaa vaihtoehtoa on jo, mutta mieli voi muuttua vielä monet kerrat. 

Ensimmäisten koulupäivien aikana kävi kerran ihan pienen hetken mielessä ajatus, onko tämä nyt sittenkään mun juttu. Mutta ajatus meni samantien ohi. Liekkö johtui jostain alkujännityksestä ja väsymyksestä, en ensimmäisien päivien välisinä öinä saanut kovin hyvin nukuttua koska iltaisin tuli mietittyä mennyttä ja tulevaa koulupäivää. Olin kertakaikkiaan niin innoissani ja tyytyväinen, että silmät pyöreänä hymyssä suin menin kuitenkin iltaisin nukkumaan :D 

Kahdessa viikossa on tullut todella paljon asiaa, periaatteessa jollain tasolla tuttua mutta toki paljon uutta. Ollaan lähdetty ihmisen elinkaaren alkupäästä, eli syntymästä ja varhaislapsuudesta. Kuten oon joskus kirjoitellut, oon suurperheen vanhin lapsi. Jo alle kymmenen vuotiaana hoidin vauvaa kuin "vanha tekijä". Vauvan käsittely tuli luonnostaan ja vaihtelin vaippaa pikkuveljelle pyytämättäkin. Vaikka tuskinpa multa semmosta varmaan edes pyydettiin, minä halusin. Olin sellainen "pikkumamma". Oon myös meidän äidin puolen "serkussarjan" vanhin ja suurin osa mun serkuista on mua paljon nuorempia, tällä hetkellä nuorimmat ovat kovasti alle kouluikäisiä. 

Nyt opintojen alussa ollaan aika paljon käsitelty esimerkiksi arvomaailmaan ja ihmisyyteen liittyviä asioita ja on joutunut kyllä aika paljon pohtimaan myös omaa elämää. Viime syksynähän mulla oli pientä kriisin poikasta oman elämäni kanssa ja silloinkin tuli vatkattua vähän samoja asioita. Mutta nyt koulussa asiat on nähnyt hieman eri valossa, huomattavasti positiivisemmin. Meidän ryhmässä on noin parikymmentä opiskelijaa, ollaan kaikki eri-ikäisiä ja hyvin erilaisista elämäntilanteista ja taustoista. Meillä on ainakin mun mielestä tosi hyvä yhteishenki ja porukka, ollaan paljon keskusteltu ja käyty läpi toistemme elämään liittyviä asoita. Pienemmissä ryhmissä kun ollaan tehty ryhmätöitä, ollaan jopa avauduttu melko aroistakin aiheista keskenämme. Tämä kertoo mun mielestä siitä, että jonkinlainen luottamus on jo parin viikon tiiviin yhdessäolon aikana kehittynyt. Erityisesti tänään koin saavani suorastaan "vertaistukea" yhtä ryhmätyötä tehdessäni. 

Kaiken kaikkiaan on tuntunut hyvältä pohtia vielä näitä asioita, on tuntunut suorastaan terapeuttiselta. Opettajilta saa kuitenkin ammattilaisen näkökulmaa moniin asioihin ja sitä itsekin hoksaa ajatella asioita aivan eri kantilta kuin ennen. Ja tosiaankin erilaisten elämäntarinoiden kuuleminen tuo taas erilaista näkemystä. Ei kellään ole helppoa aina eikä elämä mene kuin elokuvissa. 

Viikkojen aikana on myös korostunut se, että meidän tulevien hoitajien tulee olla tasapainossa ja sinut itsemme kanssa. Tämän asian tärkeys on todellakin korostunut ja onhan se niin, että kun on sinut itsensä kanssa niin on helppo hyväksyä myös muut, ne täysin erilaisetkin ihmiset kuin mitä itse on. Vaikka eipä siinä, oon mielestäni ollut aina melko suvaitsevainen mutta nyt ehkä ymmärtää vielä paremmin. 

Oon niin iloinen tästä uudesta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatistani, näen nyt tulevaisuuteni huomattavasti valoisampana kuin esimerkiksi vielä puoli vuotta sitten kun tuntui, että oon ehkä vähän hukassa. 

                                  "Muista että ne kaikki suurimmat kauhut 

                                  On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne 

                                  Ja kädestäs löydät niihin avaimet 

                                  Ja ett on helpompi antaa muille anteeksi, 

                                  kuin jäädä kaunaan kiinni.." Apulanta

Uusi vuosi ja taas uudet kujeet

Hellurei ja hellät tunteet pitkästä aikaa! Kuten joulun aikaan lupailin, alan (toivottavasti) kirjoitella blogia vähän reippaammin uuden vuoden kunniaksi. Uusi vuosi on alkanut ja ensimmäinen kuukausi alkaa vedellä viimeisiään. Uskomattoman  nopeasti taas aika rientää. Talvi on alkanut tuntua jo melko pitkältä eikä tammikuun kireät pakkaset ole yhtään helpottaneet fiilistä. Onneksi kevät on tuloillaan ja aurinko jo paistaa, kohta on taas kesä ;) 

Uusi vuosi on lähtenyt liikkeelle ihan mukavasti ja vuodesta 2015 jäi käteen monta hyvää opetusta. Menneeseen vuoteen mahtui jälleen monenlaista, mutta pääpiirteittäin vuosi oli mielestäni onnistunut. Syksyllä alkoi sairasteluputki ja loukkasin nilkkanikin, lisäksi se kuuluisa kolmenkympin kriisi sitten kuitenkin tuli. Oli ehkä liikaa aikaa miettiä asioita ja tuntui välillä, että pää on aivan solmussa ajatuksista. Mutta tulipahan mietittyä tärkeitä asioita ja tehtyä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. 

Oon koittanut tehdä suunnitelmia ja päätöksiä nyt enemmän tunteella kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden loppupuolella kaksi entistä työkaveriani menehtyi, kohtalaisen nuorena. Erityisesti toisen työkaverini kuolema pysäytti todella, koska se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä syksyisenä aamuna, kesken työmatkan kaimani elämä päättyi liikenneonnettomuudessa. 

Syksy ja loppuvuosi oli siis melkoista tunteiden myllerrystä. Elämän arvaamattomuus näytti puolensa ja se pisti miettimään omaakin elämää hieman eri tavalla. Toinen entisistä työtovereistani oli saattohoitovaiheessa todennut jotenkin näillä sanoin: "Eläkää sitä elämää täysillä ja huolehtikaa läheisistänne." Niimpä. Pitäis koittaa muistaa, että elämä on tässä ja nyt. 

 

Yksi isoimmista askelista oli hakeutua opiskelemaan alalle, joka on aina enemmän ja vähemmän ollut mielessä. Syksyllä asioita pyöritellessä päätin että se on nyt tai ei koskaan. Laitoin hakemuksen menemään, sain kutsun soveltuvuuskokeeseen, kävin soveltuvuuskokeessa ja nyt viime maanantaina eli 18.1.2016 aloitin sosiaali-ja terveysalan perustutkinnon opiskelun. Eli ravintola-ala saa jäädä ja liiketalouden opiskelut ammattikorkeakoulussa viedään jossain vaiheessa päätökseen. Enpä jaksa kyllä uskoa, että mun opiskelut jää vielä tähänkään. Oon jo miettinyt että mitäs sitten seuraavaksi haluan opiskella :D Mutta elinikäinen oppiminen on vaan hyvä juttu. Se mikä musta tulee isona, on vielä arvoitus. No ainakin oon tarjoilija, keväällä toivottavasti tradenomi ja vajaan parin vuoden päästä myös lähihoitaja. Haluaisin olla myös opettaja. Ja yrittäjä. Eiku niin oonhan mää jo yrittäjä. Mutta haluaisin myös elättää itseni itse. Jännityksellä jään odottamaan, mitä tuleman pitää. 

 

No mitäpä muuta. Terveellisten elämäntapojen vaaliminen on mennyt vähän...no vähän päin persettä suomeksi sanottuna. Ruokailut on pääpiirteittäin mennyt normaalisti, mutta en ole vanhaan malliin kiinnittänyt huomita ruoan laatuun enkä pahemmin määräänkään. Tullut ehkä vähän elettyä "kuin viimeistä päivää" ruoan suhteen. Mutta tiedättekö kun oot lapsesta asti joutunut miettimään melkeinpä jokaista suupalaasi ja tuntenut huonoa omaa tuntoa joskus jopa kaikesta, mitä suuhusi laitat niin kyllä sitä välillä haluaa ja tarvii olla laskematta ja miettimättä. 

Puntarilla ei ole tullut hypittyä kovinkaan tiheästi, viimeksi pari päivää sitten ja kyllähän se jonkin verran enempi näyttää kuin viime syksynä. Samat vaatteet mahtuu edelleen päälle, mutta kyllähän tuo peilikuva ei ole yhtä miellyttävä kuin esimerkiksi viime kesänä. Välillä pelottaa ajatus, että tällä menolla oon takasin lähtöpisteessä. 

Mutta peliähän ei ole vielä menetetty ja ei pitäis valittaa, jos ei itse tee asioille mitään. Mutta se valittaminen ja itsesäälissä kieriskelyhän on ihan helevetin helppoa. Se nyt vaan on oma valinta, makaako sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä, suklaalevy toisessa ja märehtii kuin saamaton on VAI vetääkö verkkarit jalkaan, iskee koiralle hihnan kaulaan ja lähtee ulos reippailemaan. 

Vois muuten lähteä koiran kanssa pienelle iltakävelylle, nilkka ei edelleenkään tykkää yli puolen tunnin lenkeistä. Söin muuten tuossa suklaata ruoan päälle. Mukavaa viikonloppua kaikille! 

 

Rakkaimpia muistoja

Tänään (tai oikeastaan eilen 27.11) tuli tasan kaksi vuotta siitä, kun jouduin luopumaan rakkaasta lemmikistäni. Lenny oli ensimmäinen saksanpaimenkoirani, aikaisemmin perheelläni oli ollut mm. welsh corgi ja suomen pystykorva. Periaatteessa corgipoika Ricky oli mun ensimmäinen oma koirani, mutta olin kuitenkin alaikäinen ja asuin kotona, kun tämä maastonakki meille aikoinaan tuli. 

Maastonakki Ricky :)

Vuonna 2004 muutin Lahteen heti lukion jälkeen, halusin vähän päästä haistelemaan maailman tuulia ja kokeilla siipiäni suuressa maailmassa. Lahteen oli helppoa lähteä, koska siellä asuu suurin osa äidin puolen suvusta. Ricky jäi Ylivieskaan perheeni luo, kovasti olisin halunnut ottaa sen mukaani Lahteen mutta katsottiin koiran kannalta parhaaksi jättää se tänne maalle. Koiraton elämä alkoi jossain vaiheessa tuntua kovin tyhjältä. 

Silloisella työkaverillani Lahdessa, josta myöhemmin tuli myös mulle tosi tärkeä ystävä, oli saksanpaimenkoiria. Tätä rotua olin aikaisemmin vain katsellut ihaillen ja ajatellut, että rotu ei ehkä ole mun juttu. Rodusta oli tullut tietynlainen mielikuva, ehkä juurikin sellainen mikä tästä rodusta yleensä ihmisillä on. Hiljalleen mielikuva rodusta alkoi muuttua. Työkaverini oli ottamassa sakemannipentua eräältä kasvattajalta, jolla oli myös welsh corgeja. 

Pidemmän aikaa mietittyäni pentuasiaa, päätin soittaa samaiselle kasvattajalle ja kysyä mikä on tilanne corgien suhteen. Corgipentuja ei sillä hetkellä ollut, mutta saksanpaimenkoiria sen sijaan olisi... Ensimmäinen ajatus puhelimessa oli että ei, ei. 

Ensihetket Lahdessa <3

Eipä mennyt kauaa, kun varasin itselleni pennun :) Lokakuussa 2005 kotiutui luokseni pieni sakemannipentu. Kieltämättä mua jännitti jo etukäteen, mihin oon ryhtymässä. Onneksi kokemusta koirista oli jo ennestään, tukena sekä hyvänä neuvonantajana Sari. Ensimmäiset kuukaudet olivat kyllä haastavia, mutta hyvin niistä selvittiin. Lenny oli haastava pentu. Jälkeenpäin ajateltuna koen, että aivan kuin ihmislastenkin kohdalla, sen ensimmäisen lapsen kanssa tehdään ne "pahimmat" virheet. 

"Äiti noi kiusaa!"

Meillä oli melko vaiherikkaat vuodet Lennyn kanssa. Omassa elämässäni tapahtui kaikenlaista, mutta Lenny pysyi aina rinnalla. Aina oli syy nousta aamulla, koska Lenny tarvitsi mua. Lenny oli todella herkkävaistoinen koira, se kyllä huomasi heti jos kaikki ei ollut ok. Enpä muista kertaakaan, etteikö itkun tullessa Lenny olisi tullut työntämään kuonoaan naamalle, "älä äiti itke". 

Lenny oli aivan älyttömästi mun pienempien veljien perään. Paimentaminen meinasi aluksi lähteä lapasesta, vai sanottasko tässä tapauksessa tassusta. Nopeasti tämäkin saatiin kuriin. Kerran kuitenkin kävi niin, että Lenny ei taaskaan tykännyt että pojat hyppii trampoliinilla. Tästä seurasi pelottava eläinlääkärireissu, jolloin luulin että tästä ei selvitä. Vaikka kyseessä oli suht pieni tassuhaava, alkoi koira kuitenkin menettää tajuntansa ajaessamme eläinlääkäriin noin 40 kilometrin päähän. Eipä ole tainnut vanhin veljeni koskaan ajaa niin pahasti ylinopeutta. Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja tikeillä. 

Toinenkin kammottava eläinlääkärireissu tehtiin 2007, kun Lenny oli salaa nielaissut lasten leikkipallon. Silloin koiran henki oli todellakin vaakalaudalla,  eläinlääkäri olisi ollut lopetuksen kannalla. Onneksi homma oli mun päätettävissä ja valitsin leikkauksen. Leikkaus pelasti Lennyn. 

Tämä vaativa leikkaus kuitenkin jätti jälkensä, vaikka Lenny kyllä pystyi viettämään melko hyvän loppuelämän. Pari vuotta sitten kuitenkin vaivoja alkoi olla niin paljon, että joutui todenteolla miettimään mikä on koiran kannalta paras ratkaisu. Muistan kuinka ystäväni oli kerran sanonut, että luopuminen on sen verran vaikeaa että jälkeenpäin tajuaa että olisi pitänyt päästää aikaisemmin irti. Mutta ihminen on tässä suhteessa itsekäs. 

Vaikea oli myöntää, että kyllä nyt on Lennyn kannalta kaikkein paras päästää se viettämään kivuttomia hetkiä koirien taivaaseen. Eläinlääkärin kanssa keskusteltuani asiasta, tehtiin päätös. Sain päivämäärän milloin menemme Lennyn kanssa eläinlääkärin vastaanotolle. 

Viimeiset päivät meni kyllä jonkinlaisessa sumussa. Joka ilta viimeisinä päivinä Lenny hyppäsi sänkyyn ihan mun viereen. Yleensä se ei sänkyssä viihtynyt, eikä periaatteessa sillä olisi ollutkaan sinne mitään asiaa :) Tästä asiasta kyllä lipsuttiin melkoisesti heti ensimmäisinä viikkoina, heikko minä. Lenny tuli ihan mun viereen, painoi päänsä mun rinnalle. Koitin viimeiseen asti pidätellä kyyneleitä, mutta turhaan. Sydäntä raastavaa oli pitää koiraa sylissä ja ajatella, että kohta tämä kaikki on ohi. Erityisesti viimeinen ilta oli niin surullinen, etten unohda sitä koskaan. 

27.11.2013 aamulla menimme äitini kanssa kaupungin eläinlääkärin vastaanotolle. En unohda sitä reissua koskaan. Eläinlääkäri oli oikein hienovarainen ja asiallinen, Lennyn lähdönhetki oli kaunis. Lähes kymmenen vuoden yhteinen taival oli hetkessä ohi, vaikka sainkin aikaa sopeutua tilanteeseen. Lenny jäi vastaanotolle, josta se laitettiin eteenpäin tuhkattavaksi. Kotimatkalla pidin kädessäni Lennyn hihnaa ja itkin, tuntui tyhmältä lähteä kotiin ilman rakasta koiraa tietäen etten näe sitä enää koskaan. 

Nyt mulla on jäljellä paljon rakkaita muistoja. Jälkeenpäin sen todellakin tajuaa, että olisi ehkä pitänyt päästää aikaisemmin irti. Mutta lohduttavaa on, että Lennyllä on nyt hyvä olla. Se miksi Lenny oli mulle niin erityisen rakas ja jaksan vielä tänäkin päivänä puhua siitä niin paljon, johtuu siitä että Lennyn elinaikana mun elämässä todellakin tapahtui niin paljon kaikenlaista ja Lenny kulki aina mukana elämän myllerryksissä.

Sadan vuoden yksinäisyys

Yksinäisyys. Monesti meistä ei-seurustelevista ajatellaan, että ollaan varmaan todella yksinäisiä. Yleensä olen näihin päiviin asti pitkälti ajatellut, että vaikka olen yksin, en koe silti olevani mitenkään yksinäinen. On mulla perhe ja ystävät, työkaverit ja ympärillä ihmisiä. Tämän syksyn aikana tämä asia on taas aika paljon pyörinyt mielessä. Oon joutunut myöntämään itselleni, että kyllä aika usein tunnen itseni todella yksinäiseksi. Edelleen mulla on ihmisiä lähellä, mutta silti se tietynlainen yksinäisyys on alkanut ahdistamaan. 

Tämä syksy on monelta osin ollut hetkittäin todella raskas. Henkisesti olen tuntenut olevani jopa aivan jaksamisen äärirajoilla, ihan siinä pisteessä etten välillä ole tiennyt miten enää jaksan. Yksinäisyys on yksi syy tähän, mutta toki siihen liittyy monia muitakin asioita jotka ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä blogissa halua edes kirjoittaa. Eikä mun mielestä kaikesta edes kannata julkisesti kailottaa, jo tämä yksinäisyydestä kirjoittaminen tuntuu kovin aralta aiheelta kirjoittaa julkisesti. Uskon kuitenkin, että meitä on niin monta muutakin ja saamieni palautteiden perusteella voi todeta, että moni lukija on saa tukea muiden kirjoituksista. Ihan niinkuin itsekin saan. 

Ihmisen paras ystävä, koira <3

No mitä tässä kuukausien aikana sitten on muuta tapahtunut? No blogia en ole päivitellyt, kuten varmaan joku on voinut huomata. Muutenkaan tietokone ei ole ollut kovin kovalla käytöllä, on saattanut mennä lähes viikkokin etten ole konetta avannut. Hyvä asia muuten, mutta yllätten mun opinnäytetyö jumittaa aina vaan eikä valmistumisesta ole mitään toiveita. Vaikka opparin aihe on mieluinen, on motivaatio kuitenkin pahasti hukassa. Mutta niin on tuntunut olevan motiivi hukassa niin monen muunkin asian suhteen, että opparin teko on ehkä viimeisimpänä mielessä. 

Tuleen ei kuitenkaan jäädä makaamaan, vaikka tuntuu että vastustaa ja elämä lyö lyötyä niin kuten periaatteiisin kuuluu; periksi ei anneta. Oon tehnyt kovasti syksyn mittaan itsetutkistelua ja miettinyt ihan tosissaan, mitä mun elämältä oikeasti haluan. Mitä haluan siitä muuttaa, mihin en ole tyytyväinen ja mitä voisin asioille tehdä. On ollut aika raskasta mennä ajoittain todella syvissä vesissä, mutta tavallaan se on ollut puhdistavaa kun on nostanut pöydälle niitä asioita joiden läpikäymistä on vältellyt vuosia. 

Jottei menis liian syvälliseksi ja raskaaksi, niin olen siis saanut vähän "selvitettyä päätä" ja tehnytkin jotain ihan konkreettisia asioita sen eteen, että saisin elämääni niitä muutoksia mitä kaipaan. Edessä on jo melko pian täyskäännös ammattillisesti, olen todella innoissani tästä päätöksestä. Tuntuu että tämä olis pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin, mutta parempi myöhemmin kuin ei koskaan. Muutenkin näen tulevaisuuden huomattavasti valoisempana, kyllä mun aika vielä tulee ja kaikki palaset loksahtaa kohdalleen kun sen aika on. Mun haaveet ei ole mitään korkealentoisia, ihan perussettiä :)

 

Kirjoittamisen lisäksi parasta terapiaa on liikunta, joka on jäänyt lähinnä satunnaisen lenkkeilyn varaan. Tälle hetkellä en kykyne siihen, koska nilkka on taas sijoiltaan. Mutta onneksi jalassa ei ollut murtumaa ja pääsen varmaan jo viikon päästä kävelemään ihan normaalisti. Tässä sen taas huomaa, kuinka kiitollinen saa olla että on muutoin terve ja pääsee liikkumaan omin jaloin normaalisti. 

Kovasti kaipaan jo salihommien pariin sekä kokeilemaan vuosien jälkeen sisäpyöräilyä jota ei tässä kylässä ole ollut saatavilla pitkiin aikoihin. Lahdessa asuessani tykästyin ko. lajiin tosi paljon ja toivon, että kun tästä noustaan niin laji veisi taas mennessään. Kohteliaasti olen kieltäytynyt masennukseen tarkoitetuista lääkkeistä, koen että selviäväni ilmankin. Kun nukkuu jo yöt hyvin niin uskon että liikunnalla ja terveellisillä elämäntavoilla pääsee jo pitkälle. 

Mukavaa ja valoisaa loppuviikkoa ihan jokaiselle, pimeydestä huolimatta pidetään toisista huolta ja muistetaan myös huolehtia itsestämme <3

 

Cloettan syksyn uutuuksia

Sain Cloettalta mukavan yllätyspaketin viime viikon lopulla. Postiin kerkesin vasta lauantaina ja paketti olikin odotettua suurempi, hyvä että sain sen pyöräkoriin tungettua :)

Paketin avaamisen jätin suosiolla sunnuntaille, kun lauantaina oli sen verran äksöniä kun tein kaksi työvuoroa kahdessa eri työpaikassa. En kyllä käsitä, miten pystyin olla avamaatta pahvilaatikollista karkkia yli vuorokauden?! Frida on karkin perään, vaikka tietysti se ei koskaan saa karkkia kuin ehkä vahingossa jos sattuu tippumaan jostain syystä lattialle. Kovasti laatikon sisältö olis kiinnostanut neitiä, mutta mammapa ei suostunut aukasemaan ;) 

 

Melkoisen hyvän läjän sain karkkia! Erityisesti nuo Tupla-patukat oli kiva yllätys, koska mielen päällä on ollut testata niitä mutta toistaiseksi ne ovat jääneet kaupan hyllylle. 

Mini-pusseja paketissa oli yhteensä kahdeksan, joista puolet oli tuttuja klassikoita ja puolet uusia pusseja. Näitä mini-pusseja on siis ollut aikaisemminkin saatavilla, mutta pakkaukset ovat uudistuneet. Yksi uutuuspusseista on Sukulaku, joka olikin ensimmäinen jonka revin auki. Suklaa ja lakritsi on molemmat mun lemppareita, joten tämä pussi ei pettänyt. 

Tv Mix-pusseista testasin Hedelmäisen ja Kirpeän, nekin ovat molemmat uutuussekoituksia. Kirpeistä karkeista en ole koskaan kauheasti välittänyt, tästä pussista osa uppos ihan hyvin mutta osa sai naaman vääntymään siihen malliin että piti tarkkaan katsoa minkä namin pussista valitsee. Hedelmäinen sekoitus sisälsi perinteisiä hedelmäkarkkeja ja oli oikeinkin jees! Kaiken kaikkiaan maistelin itse siis kolmesta pussista ja lopuilla karkkipusseilla päätin ilahduttaa pikkuveljeäni. 

Tupla-urheilupatukat ovat tulleet markkinoille syyskuussa. Valittavana on sekä energiapatukka että proteiinipatukka. 

"Tupla-urheilupatukat koostuvat laadukkaista raaka-aineista ja ne on kuorrutettu herkullisella UTZ-sertifikoidulla maitosuklaalla. Tupla-urheilupatukoissa yhdistyvät herkullinen maku ja oikea ravintosisältö." 

Ennen treeniä suositeltava Tupla+ Energy- patukka on runsaskuituinen, pääraaka-aineena on käytetty kauraa. Sopii myös välipalatarpeeseen. Tupla+ Protein sisältää 17 grammaa proteiinia, pääosa on laadukasta heraproteiinia. Patukka auttaa palautumaan treenin jälkeen. 

Makuarviota sen verran, että en tiedä onko patukoiden tarkoituskaan maistua perinteiselle Tuplalle, mutta itse en ainakaan maussa huomannut mitään samaa aidon alkuperäisen Tuplan kanssa. Mutta kaiken kaikkiaan maku oli ihan ok, ei erityisen mieleen painuva mutta ainakin patukat olivat meheviä eikä ollenkaan kuivia tai maistuneet omituiselle. Jatkoon siis! 

Aivan ehdottamasti meikäläisen lemppareita olivat nämä kaksi. Eli Sprinkle Latte Crunchiatto- suklaa ja Mynthon salmiakki-lakritsi pastillit! Tämä pieni suklaalevy on saanut inspiraationsa kahvilamaailmasta ja maku oli todellakin sen mukainen. Mikäli tykkää kahvin makuisista herkuista niin tämä kannattaa ehdottomasti kokeilla! Pieni ripaus vaniljaa teki tästä täydellisen suklaanautinnon. Itse siis tykkäsin ja aion kyllä ostaa seuraavan kerran kun suklaahammasta kolottaa (ainakai sitä vähän kolottaa?!). Sokerittomat Mynthon pastillit oli mukavan raikas uutuus, sopivat pieneen makeannälkään vaikka ruoan päälle tai ihan muuten vaan. Iso rasia (85g) riittää pitkään! 

Kiitos näistä Cloetta, karkkihimot on taas hetkeksi tyydytetty! Mitäpä muuten veikkaatta, miten mun sokeriton syyskuu meni... :D

Kukkuluuruu!

Morijensta! (Huom. rakas lukijani Heidi) Blogi on edelleen hiljainen eikä sille oikeastaan ole mitään erityistä syytä. Tämmöstähän tämä on ollut melkeen koko parin vuoden ajan kun blogia olen kirjoitellut, välillä juttua tulee ja välillä ei. Bloggaajan tärkeimpiä työkaluja ovat tietysti tietokone ja kamera (tai puhelimen kamera), itselläni nämä molemmat tekevät hidasta kuolemaa. En omista tällä hetkellä kunnon kameraa vaan käytän siis puhelimen kameraa. Varsinkin puhelin alkaa vedellä viimeisiään ja olenkin viimeisen pari kuukauden aikana kovasti suunnittelut uuden luurin ostoa. Mutta jos se nyt kuitenkin vielä pienen hetken menis, loppuun asti. Tietokone toimii vielä suht moitteettomasti, mutta nettiyhteyksissä on viime aikoina ollut ihan järkyttävää hitautta enkä ole pahemmin koneen ääressä viime aikoina edes istuskellut, eikä se ole mielestäni edes huono asia. 

Mitäs mulle sitten kuuluu? No eipä ihmeitä, viime aikoina on tuntunut lähinnä siltä että oon aina töissä. Normaalia enemmänhän tässä onkin tullut töitä tehtyä kun oon tehnyt keikkahommaa jonkin verran päätyön ohella. Oman yrityksen toiminta ei ole oikein lähtenyt pyörimään mutta tarkoitus onkin hiljalleen aloitella ja keskittyä nyt enemmän suunnitteluun. Fakta on se, että kaikkea ei kerkeä eikä yhden naisen resurssit riitä ihan kaikkeen. Asioita pitää kuitenkin pyrkiä laittamaan tärkeysjärjestykseen ja mun opiskelut tulis saada nyt päätökseen ennen kuin yrityksen toiminta alkaa kunnolla. Mutta kaikki aikanaan. 

Oon tässä miettinyt, että millonkahan sitä taas menis salille? En oo flunssan jälkeen käynyt varmaan kertaakaan, tää on taas niin tätä. Mulle tulee aina joku kynnys lähteä sinne jos en ole aikoihin käynyt, ihan niinku en uskaltais?! Oon varmaan outo mutta ihan niinkuin joku muukin olis joskus tuumannut samaa. Kai se vaan pitäs joku kaunis päivää vaan ottaa ja lähteä miettimättä asiaa sen kummemmin. Rutiinihan siitäkin hommasta kuitenkin aina tulee. Lenkkeily kyllä maistuu ja pääasia lienee, että ylipäätään liikkuu ja pitää itsestään huolta. Täytyy nyt nauttia täysillä näistä ihanista lämpimistä ja kauniista syyspäivistä ulkoillen. Tänäänkin päivällä käytiin reilu tunti Fridan kanssa lenkillä ja hetki käytiin jokirannassa fiilistelemässä. 

Eli eipä tänne ihmeitä, ihan perus meininkiä. Paino on pysynyt samoissa lukemissa mutta olo alkaa kuitenkin ilman salitreeniä olla plösö plus selkä eikä niska-hartiaseutu tykkää yhtään siitä etten huolehdi lihaskunnosta. Eli kyllä tässä täytyy alkaa taas treenaamaan, että pysyy paikat kunnossa ja mieli virkeänä. Nyt taitaa olla iltateen aika, kahvia on alkanut viime aikoina kulumaan semmosta tahtia että taitaa olla katkaisuhoidon paikka :)

Avonin ihanuuksia

Tilasin pitkästä aikaa Avonilta ihania tyttöjen juttuja! Meillä on työpaikalla lähes aina Avonin uusin kuvasto plärättävänä, mutta harvemmin silti tulee tilattua vaikka hyviä tarjouksia ja ihania tuotteita on joka kuukausi kuvasto pullollaan. Nuorempana mulla oli kaapit ja laatikot pullollaan kaiken maailman purkkia ja putelia, joita kaikkia ei sitten ehtinyt eikä muistanut käyttää ja melkeinpä puolet aina päätyi lopen kaatopaikalle koska parasta ennen päivämäärä tulee näilläkin aina jossain vaiheessa vastaan. Ei kovinkaan ekologista tai järkevää. 

Omia suosikkeja Avonilla on ehdottomasti Naturals vartalosuihkeet, tällä kertaa tilasin kaksi ja ennestään kaapista löytyy yksi eli ihmeenkin vähän ;) Tuoksuiksi valitsin huumaavan Orchid&Blueberry, jota multa löytyy ennestään suihkugeelinä ja bodylotionina eli tuoksu oli tuttu. Toisen suihkeen otin Passionfruit&Peony tuoksuna, joka oli hieman freshimmän tuoksuinen. Nämä suihkeet on käteviä jos ei halua käyttää kovin voimakasta tuoksua. Kun on ravintolassa töissä niin kummasti sitä vuoron jälkeen on tarttunut rasvankäryn tuoksu koko naiseen, silloin on kätevä pikkusen suihkasta tuoksua että kehtaa kaupan kautta mennä kotiin :)

Muita suosikkejani Naturals -sarjasta ovat suihkugeelit ja bodylotionit. Näistäkin löytyy ihania tuoksuja ja tällä kertaa kokeilin Sweet Sugar Plum& Vanilla -versiota ja tuoksu on kyllä ihanan makea mutta ei kuitenkaan liian voimakas. Suihkuttelun jälkeen on kiva kosteuttaa iho samantuoksuisella tuotteella kuin millä se on tullut pestyä ja tuoksu kestää pidempään iholla. 

Talvisin mun kädet on kuin hiekkapaperia ja näin syksyllä jo alkaa huomaamaan, että kädet on jo hieman karheat. Työssäni käsihygienia on erityisen tärkeää ja käsiä pitää pestä kymmeniä kertoja vuoron aikana plus käsidesiä tulee käytettyä jonkin verran, joka on omiaan kuivattamaan käsiä. Talvisin käsivoidetta menee useampi tuubi ja välillä turvaudun ihoöljyyn, jota laitan yöksi käsiin. Avonin käsivoiteet ovat tuttuja, mutta viime keväänä kokeilin eka kertaa Planet Spa -sarjan käsivoidetta joka ylitti kaikki odotukset. Ensinnäkin tuoksu on tämänkin tuotteen kohdalla ihana, mutta kosteutus ja se miltä kädet tuntuivat tuotteen levittämisen jälkeen oli täys kymppi! Joidenkin käsivoiteiden kohdalla oon huomannut sen, että kädet tuntuvat hetken päästä taas yhtä kuivilta ja/tai alkaa jäätävä kirvely käsissä. Tämän Amazonian Treasures -voiteen jälkeen kädet todellakin tuntuu kosteutetuilta pitkään, mutta ei lainkaan tahmeilta eli tuote imeytyy hyvin. 

Avonin hiustuotteita olen kokeillut jonkin verran, lähinnä muotoilutuotteita mutta hiustenhoitotuotteet ovat uusi tuttavuus. Päätin kokeilla hiusnaamiota ja selvityssuihketta, naamio ei ole vielä päässyt testiin mutta suihketta olen jo kokeillut, ihan hyvältä vaikuttaa. 

Oon ehkä maailman laiskin hoitamaan jalkoja vaikka pyrin kyllä niitäkin hoitamaan. Omistan hohkakiven ja muitakin jalkojen rappaushärveleitä, mutta yleensä se on vain pikainen rappaus suihkun yhteydessä. Ehkä kerran vuoteen saan tehtyä kotikutoisen jalkahoidon pidemmän kaavan kautta. Nyt oli niin hyvä tarjous jalkojenhoitotuotteista, että päätin kerrankin panostaa niihinkin. Nyt on niin hyvät tuotteet käytössä, että taitaa olla jalkahoidon paikka joku ilta! Kosteutus taitaa jalkojenhoidossakin olla se tärkein juttu, eikä liika rappaaminen ja kuorinta.

Nyt siis löytyy ihania tuotteita, joilla saa tämänkin naisen hoidettua päästä varpaisiin :) Pientä hemmottelua arjen keskelle ja vielä edulliseen hintaan laadusta tinkimättä. 

Pakko vielä hehkuttaa yhtä hyvää Avonin löytöä eli mun tän hetkisiä lempparikorviksia. Nämäkin siis löytyy Avonilta kahden parin settinä ja hinta tais olla kuuden euron pintaan ainakin silloin kun tilasin itse, en muista oliko jokin tarjous ko. koruista. Multa löytyy helmenvalkoisena (bannerikuvassa) ja sitten on nämä harmaat.

Mikäli et ole vielä kokeillut Avonin tuotteita, voin lämpimästi suositella. Oma kauneuskonsulttini on aivan huippu ja voin suositella häntä jokaiselle, joka on Avonista kiinnostunut! Mikäli kiinnostuit, laita viestiä Facebookissa Neenulife -sivustolla niin annan kauneuskonsulttini yhteystiedot :)