Suhteellisen usein kuulen mitä mielenkiintoisempia kommentteja kun jonkun kanssa tulee puhe perheestäni. Lähinnä siis kun puhutaan sisaruksista. Omasta mielestä mun "sisaruskuvioissa" ei ole mitään ihmeellistä, mutta usein se herättää ihmetystä. Tokikaan monet eivät tarkoita mitään pahaa kommenteilla, mutta joskus oon kieltämättä tykännyt vähän huonoakin jostain "no onpa vähä outo" ja "no aika erikoista" - letkautuksista. Ehkäpä nämäkin on vaan sellaisia sammakoita, joita on pulautettu suusta sen kummemmin edes ajattelematta.
Nykypäivänä uusperheet ja sisarpuolet alkavat olla jo aivan normaalia, eikä ole ollenkaan omituista kun perheessä on molempien vanhempien edellisistä suhteista lapsia ja sitten niitä yhteisiä. Toisella tai jopa molemmilla vanhemmista saattaa olla peräti kahdestakin suhteesta lapsia ja jälkeläisiä saattaa sitten olla yhteensä vaikka kolmenkin eri naisen/miehen kanssa. Se on hyvä että lisäännytään niin ei katoa maapallolta ihmiset! 80-luvulla syntyneenä uusperheet oli melko harvianaisia silloin kun olin lapsi, mutta erotilastotkin taisivat olla aivan eri luokkaa siihen aikaan.
Isosisko. Se on se mun kunniatehtävä tässä omassa elämässä. Olla isosisko. Se on mulle se kaikista tärkein juttu, mikään muu ei ehkä ole niin tärkeää ja kallisarvoista kuin oma perhe mutta erityisesti omat pikkusisarukset on mulle se minkä vuoksi olisin valmis vaikka antamaan henkeni jos tilanne niin vaatii. Varmaan aika moni jolla sisaruksia ylipäätään on, ajattelee näin.
Nykypäivänä uusperheet ja sisarpuolet alkavat olla jo aivan normaalia, eikä ole ollenkaan omituista kun perheessä on molempien vanhempien edellisistä suhteista lapsia ja sitten niitä yhteisiä. Toisella tai jopa molemmilla vanhemmista saattaa olla peräti kahdestakin suhteesta lapsia ja jälkeläisiä saattaa sitten olla yhteensä vaikka kolmenkin eri naisen/miehen kanssa. Se on hyvä että lisäännytään niin ei katoa maapallolta ihmiset! 80-luvulla syntyneenä uusperheet oli melko harvianaisia silloin kun olin lapsi, mutta erotilastotkin taisivat olla aivan eri luokkaa siihen aikaan.
Isosisko. Se on se mun kunniatehtävä tässä omassa elämässä. Olla isosisko. Se on mulle se kaikista tärkein juttu, mikään muu ei ehkä ole niin tärkeää ja kallisarvoista kuin oma perhe mutta erityisesti omat pikkusisarukset on mulle se minkä vuoksi olisin valmis vaikka antamaan henkeni jos tilanne niin vaatii. Varmaan aika moni jolla sisaruksia ylipäätään on, ajattelee näin.
Eka kertaa musta tuli isosisko vuonna 1988 kun olin itse kolme vuotias, syntyi ensimmäinen pikkuveli. Vajaa vuosi myöhemmin syntyi pikkusisko, mun ainoa siskoni. Vanhimmalla veljelläni ja siskollani on ikäeroa vajaa vuosi, koska molemmat ovat omien vanhempieni uusista liitoista. Äidin puolelta syntyi vielä kaksi pikkuveljeä lisää myöhemmin eli mulla on kolme pikkuveljeä ja yksi pikkusisko.
Mulla ei ole siis ollenkaan "täysveristä" sisarusta eli olen omien vanhiempieni ainokainen tuotos. Tätä asiaa on tullut kyllä joskus mietittyä... Ihan niinkuin olisin tavallaan ainut lapsi, vaikken siis olekaan. Ja minkälaisia olisi ne mun sisarukset, joilla olis täysin samat vanhemmat kuin mulla? Miltä ne näyttäis, minkälaisia ne olis luonteeltaan, olisko ne jotenkin läheisempiä tai ehkä jopa rakkaampia kuin nämä sisarpuolet?
En oo koskaan ajatellut mun sisaruksia "vain" puolikkaina. Varsinkaan mun pikkuveljiä, kun ollaan kasvettu samassa kodissa ja meillä on sama äiti. Siskoni kanssa ollaan kasvettu eri kodeissa ja tämä johtuu siitä että meillä on eri äidit. Kun ollaan eri kodeissa kasvettu, niin väistämättä se on vaikuttanut siihen kuinka läheisiksi sitä on kasvettu. Nyt vasta aikuisena ollaan ehkä läheisempiä kuin koskaan aikaisemmin.
Kuten joskus joku totesi, me ei todellakaan olla siskoni kanssa samasta puusta veistettyjä. Siskoni on pitkä ja hoikka kun taas itse oon normipituinen ja en-niin-hoikka. Vaikka rungot meillä on aivan erilaiset, niin ei meidän kasvoissakaan ole kyllä mitään samaa. Ehkä kerran yhdeltä ihmiseltä oon kuullut, että kyllä meissä jotain samaa on. Mutta en kyllä tiedä yhtään että mitä, ollaan molemmat niin omien äitiemme näköisiä. Itsestäni löydän kyllä samoja piirteitä kuin isässä, mutta siskostani ei isän piirteitä löydy kuin ehkä pituudesta (ainakaan mun mielestä).
Mulla on siis neljä sisarusta ja ne on melkoinen rikkaus, olis ollut aika surullista jos olisin jäänyt ainoaksi lapseksi. Kenelle sitä sitten olis päässyt tomerana pikkuemäntänä vaihtamaan vaipat ja auttamaan äitiä vauvan hoidossa ;) Olin siis jo kymmenen vuotiaana melkoinen "mamma", hoitelin nuorimpia pikkuveljiä kuin vanha tekijä! En kyllä tosin tiedä miten vajaan 20 vuoden tauon jälkeen selviäisin vaipan vaihdosta tänä päivänä. Loppuvuodesta pääsenkin jo virkistämään muistia, kun vanhimmasta veljestäni tulee isä ja minusta tämän myötä täti, ensimmäistä kertaa.
Kuten joskus joku totesi, me ei todellakaan olla siskoni kanssa samasta puusta veistettyjä. Siskoni on pitkä ja hoikka kun taas itse oon normipituinen ja en-niin-hoikka. Vaikka rungot meillä on aivan erilaiset, niin ei meidän kasvoissakaan ole kyllä mitään samaa. Ehkä kerran yhdeltä ihmiseltä oon kuullut, että kyllä meissä jotain samaa on. Mutta en kyllä tiedä yhtään että mitä, ollaan molemmat niin omien äitiemme näköisiä. Itsestäni löydän kyllä samoja piirteitä kuin isässä, mutta siskostani ei isän piirteitä löydy kuin ehkä pituudesta (ainakaan mun mielestä).
Mulla on siis neljä sisarusta ja ne on melkoinen rikkaus, olis ollut aika surullista jos olisin jäänyt ainoaksi lapseksi. Kenelle sitä sitten olis päässyt tomerana pikkuemäntänä vaihtamaan vaipat ja auttamaan äitiä vauvan hoidossa ;) Olin siis jo kymmenen vuotiaana melkoinen "mamma", hoitelin nuorimpia pikkuveljiä kuin vanha tekijä! En kyllä tosin tiedä miten vajaan 20 vuoden tauon jälkeen selviäisin vaipan vaihdosta tänä päivänä. Loppuvuodesta pääsenkin jo virkistämään muistia, kun vanhimmasta veljestäni tulee isä ja minusta tämän myötä täti, ensimmäistä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti